Näin tapaninpyhänä lienee sopiva hetki päivitellä jouluiset irtiotot. Lomaa on vietetty kotipuolessa, kaukana Tampereelta, jo viikon verran, ja mukavasti on mennyt. Tänä vuonna odotin erityisen innokkaasti joulua, jo marraskuusta lähtien, ja minulla oli hieno joulukalenteri ja kaikki pelit ja vehkeet. Joskus pitkälti marraskuun puolella päätimme kaverin kanssa, että menisimme laulamaan joululauluja Tampereen tuomiokirkkoon. Se on hulppea pytinki, olin käynyt siellä kerran aiemmin, ja siksi halusin juuri sinne. 13.12. menimmekin kivan Veeran kanssa kello kuuden Kauneimpiin joululauluihin ja fiilistelimme varpusemme jouluaamuna sekä nautimme lasten Joulupuu on rakennettu -performanssista. Pienimmät kuusen alla eivät tainneet oikein ymmärtää edes, mihin isi ja äiti heidät taluttivat ja miksi, mutta hyvinhän se laulu loppujen lopuksi sujui. En ollut koskaan aiemmin osallistunut Kauneimpiin joululauluihin, ja kyseinen kirkko oli ehkä hienoin mahdollinen paikka kokea tämä asia ensimmäistä kertaa elämässään. Tilaisuuden jälkeen kävimme vielä parvella katsomassa Haavoittunutta enkeliä sekä alttarin vasemmalla puolella olevaa Kuoleman puutarhaa, joka on yksi lempimaalauksistani. Ne kukkia hoitavat luurangot ovat vaan niin suloisia! <3
Joulunalusviikolla otin vielä hartaustilaisuudessa haltuun Hervannan kirkon, jossa niin ikään laulettiin joululauluja, kuunneltiin pätkä jouluevankeliumista ja pohdittiin hauskan papin johdolla joulun sanomaa. Viimeisenä biisinä (pappia lainatakseni) vedettiin tietysti Maa on niin kaunis, mutta ikävänä asiana täytyy tunnustaa, ettei hartauskansa noussut seisomaan viimeisen säkeistön kohdalla. Se oli hieman noloa.
Kirkkoilu huipentui vielä jouluaattoillan messuun, jossa sai tavata paljon tuttuja, jopa vuosien takaa. Olipa hauskaa! Huolimatta mustasta maasta joulumieli on ollut siis ylimmillään. Tosin jouluyö päättyi pienoiseen tragediaan, kun koira oli yksin jäädessään tiirikoinut itsensä parvekkeelle "ruokakomeroon" ja pistellyt herkkulautasen pipareineen, suklaakarkkeineen ja cookieseineen tyhjäksi. Se jäi sitten kiinni itse teosta suklaakakkumötikkä suussa, mutta turhahan se on parkua kun maito on jo maassa. Paha olo sillä kaikesta päätellen oli, kun se ei lähtenyt edes yölenkille enää, mutta sentään sen maha ei haljennut. Pienellä ripuloinnilla selvittiin, mutta sitäkään ei tullut sisälle. Sittemmin kaikki ruoat on siirretty munalukittuihin paikkoihin.
Loma jatkuu vielä ruhtinaallisen pitkälle, mutta ensi vuoden puolella seikkailut Tampereella jatkuvat. Ainakin muutama keikka pitäisi vielä heittää erinäisiin Mansen kohteisiin, jotta kaiken saa varmasti irti seuraavan puolen vuoden aikana. Listalla on ainakin Vakoilumuseo, Pyynikki ja mahdollisesti joku teatteri. Ideoita saa heittää! Hyvää vuoden loppua kaikille ja palataan vuonna 2016 asiaan!
lauantai 26. joulukuuta 2015
lauantai 12. joulukuuta 2015
Kohti jätti-sodomaa
Viikko sitten perjantaina koin taas jotain elämässäni ekaa kertaa. Olin ajanut kerran Lempäälän Ideaparkin ohi, ja kun kaverini sanoi olevansa menossa lähiaikoina sinne, pyysin päästä mukaan. Hän ottikin minut kyytiinsä ja ajelimme strategisesti parhaana mahdollisena ajankohtana, perjantaina neljän aikoihin, kyseiseen ostoparatiisiin, kuten Akun Ankassa sitä kutsuttaisiin. Huolimatta monoliittimaisesta koostaan opasteet sinne olivat huomattavasti maltillisempia; mistä me olisimme voineet tietää, että tiekylteissä sitä kutsutaan tuttavallisen yksinkertaisesti kauppakeskukseksi? Noh, pienen rengasmatkan jälkeen löysimme onneksi oikeaan liittymään ja pääsimme ajamaan parkkikselle. Aikamme siellä seilattuamme löytyi jopa vapaa paikka. Joko sanoin, että oli tosiaan perjantai-iltapäivä? Ideaparkissa. Ja vieläpä Parkin 9-vuotissyntymäpäivä. Masokistinen missio oli valmis. Henkeä vetäen astelimme sisään liukuovista.
Kiitos nykyaikaisen suuruudenhulluuden, Parkki on rakennettu varsin isoksi ja tilavaksi, itseasiassa liikekaupungiksi, ja siellä on pitkälti toistasataa liikettä. Ruuhkasta ei siis ollut tietoakaan, ja kun vaatetustakin oli laittanut tarpeeksi vähän, tuskanhiki ei alkanut kihota otsalle. Mikä mukava kokemus tästä vielä tulisikaan!
Olimme haaveilleen koko viikon synttärikakusta, mutta kun sitä ei löytynyt heti ensimmäisen kulman takaa, päätimme turvautua jäätelöön. Mussutimme siis Spice Icen herkkuannokset, tässä päärynäinen turkinpippuri-pätkis-mix.
Njami, oli ihanaa! Mitä sitä muuta joulukuussa tekisi mieli kuin jäätelöä. Sen voimalla tiesi jaksavansa möyriä eteenpäin pitkillä käytävillä ja käydä ihastelemassa liikkeiden monimuotoisuutta. Monenlaisissa paikoissa ehdimme kiertääkin. Itse löysin esimerkiksi ihania muumiaiheisia kiiltokuvia, joissa esiintyvät kaikki keskeiset hahmot. Lisäksi ostin jaksollisen järjestelmän kuvalla kansitetun muistikirjan sekä brittiaiheisia kynsitarroja. Tokmannin syövereistä sain lopulta hankittua myös putkenavaajaa (Angela Brosia lainatakseni röörejä kun täytyy välillä rassata kun ne ovat, yök, tukossa). Tein siis vain asiallisia ja järkeviä sijoituksia. Toki himoitsin muumien puuhakirjaa, legosettejä, Disneyn elokuvia ja pleikkaripelejä, mutta itsehillintäni oli pettämätön.
Löytäessämme kakkupöydän se hillintä hetkeksi petti ja päätimme tankata vielä kakkuakin, kun sitä kerta ilmaiseksi sai. Sokerihuurteinen palanen oli herkkua, vaikka ehkä jo hieman liikaa jäätelön päälle. Eniten ihmetytti, minkälainen työ leipurilla lienee ollut neliömetrien kokoisen kakun kanssa kermanpursotuksineen kaikkineen. Respect!
Kävimme myös ihailemassa marsuja ja hamstereita eläinkaupassa, ja kaverini löysi joululahjoja ja kuusen. Kaikin puolin siis onnistunut reissu! Kun vielä löysimme oikealle autolle ja pääsimme ulos parkkialueelta, kaikki onnistui täydellisesti. Jihuu! Taas yksi paikallinen nähtävyys koettu. Ja tänä viikonloppuna on tulossa taas hauskoja juttuja, niistä tuonnempana.
Ps. Tämä ei liity asiaan mitenkään, mutta suosittelen lämpimästi Pasilan 2-kauden jaksoa Tauno Muikku. Aivan hervotonta settiä!
Kiitos nykyaikaisen suuruudenhulluuden, Parkki on rakennettu varsin isoksi ja tilavaksi, itseasiassa liikekaupungiksi, ja siellä on pitkälti toistasataa liikettä. Ruuhkasta ei siis ollut tietoakaan, ja kun vaatetustakin oli laittanut tarpeeksi vähän, tuskanhiki ei alkanut kihota otsalle. Mikä mukava kokemus tästä vielä tulisikaan!
Olimme haaveilleen koko viikon synttärikakusta, mutta kun sitä ei löytynyt heti ensimmäisen kulman takaa, päätimme turvautua jäätelöön. Mussutimme siis Spice Icen herkkuannokset, tässä päärynäinen turkinpippuri-pätkis-mix.
Njami, oli ihanaa! Mitä sitä muuta joulukuussa tekisi mieli kuin jäätelöä. Sen voimalla tiesi jaksavansa möyriä eteenpäin pitkillä käytävillä ja käydä ihastelemassa liikkeiden monimuotoisuutta. Monenlaisissa paikoissa ehdimme kiertääkin. Itse löysin esimerkiksi ihania muumiaiheisia kiiltokuvia, joissa esiintyvät kaikki keskeiset hahmot. Lisäksi ostin jaksollisen järjestelmän kuvalla kansitetun muistikirjan sekä brittiaiheisia kynsitarroja. Tokmannin syövereistä sain lopulta hankittua myös putkenavaajaa (Angela Brosia lainatakseni röörejä kun täytyy välillä rassata kun ne ovat, yök, tukossa). Tein siis vain asiallisia ja järkeviä sijoituksia. Toki himoitsin muumien puuhakirjaa, legosettejä, Disneyn elokuvia ja pleikkaripelejä, mutta itsehillintäni oli pettämätön.
Löytäessämme kakkupöydän se hillintä hetkeksi petti ja päätimme tankata vielä kakkuakin, kun sitä kerta ilmaiseksi sai. Sokerihuurteinen palanen oli herkkua, vaikka ehkä jo hieman liikaa jäätelön päälle. Eniten ihmetytti, minkälainen työ leipurilla lienee ollut neliömetrien kokoisen kakun kanssa kermanpursotuksineen kaikkineen. Respect!
Kävimme myös ihailemassa marsuja ja hamstereita eläinkaupassa, ja kaverini löysi joululahjoja ja kuusen. Kaikin puolin siis onnistunut reissu! Kun vielä löysimme oikealle autolle ja pääsimme ulos parkkialueelta, kaikki onnistui täydellisesti. Jihuu! Taas yksi paikallinen nähtävyys koettu. Ja tänä viikonloppuna on tulossa taas hauskoja juttuja, niistä tuonnempana.
Ps. Tämä ei liity asiaan mitenkään, mutta suosittelen lämpimästi Pasilan 2-kauden jaksoa Tauno Muikku. Aivan hervotonta settiä!
lauantai 14. marraskuuta 2015
Käy Muumilaaksoon
"Ja sitten tapahtui sellaista, mitä ei ollut nähty ei kuultu siitä päivin, jolloin ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta."
Näissä fiiliksissä heräsin tänään lauantaiaamuna klo 5.30 enkä saanut enää unta, vaikka kuinka yritin ja yritin oikein tosissani. Kuten vanha kansa tietää, aikainen mato linnulta karkuun pääsee. Päätin hyödyntää mukavan viikonloppupäivän ja lähteä keskustaan kokemaan taas jotakin tamperelaista. Rakastan muumeja (kukapa ei), ja yksi kohteistani oli Muumilaakso Tampereen taidemuseossa, jossa halusin täällä käydä. Ensi vuonna se meneekin muuton takia kiinni, joten olin strategisen ajoissa. Olisi kyllä harmittanut, jos se juuri nyt olisi ollut suljettuna.
Suuntasin puolen päivän jälkeen keskustaan, jossa törmäsin mielenosoitukseen. Hetken jo luulin, että viime öiset Ranskan tapahtumat olisivat saaneet suomalaiset näin nopeasti liikkeelle, mutta ei: porvarihallitusta siellä vain ajettiin alas. Minä päätin pitäytyä eskapistisessa suunnitelmassani ja suuntasin kohti Puutarhakatua. Sieltä se museorakennus löytyikin, oikein sympaattisen pieni ja punainen pulju.
Kun sekä Muumilaakson puoli että Cawéneista kertonut näyttely olivat edullisia yhteishinnaltaan, päätin tutustua molempiin. Ensin tietenkin suuntasin alakerran muumiosastolle, ja huokailu alkoi jo eteissalista. Toistan itseäni ja tulen toistamaan vastaisuudessakin, mutta en voi muuta sanoa kuin että Tove Jansson oli nero. En ole ikinä ollut näin innoissani missään taidenäyttelyssä. En tiedä piirtämis- ja maalaamistekniikoista paljonkaan, mutta Toven jälki on sellaista, että tekisi kyllä mieli tietää. Näyttelyssä oli niin piirroksia kuin maalauksia eri kirjoista, ja kiljuin sisäisesti riemusta kaikkien edessä. Kuinka uskomattomia teoksia pelkillä mustilla viivoilla voi luoda! Ja minkälaista värien käyttöä. Rakastan erityisesti talvisten muumikuvien tunnelmia. Ja Tuulikki Pietilän tekemät dioraamat olivat ihania! Niitä oli jos jonkinlaisia ja otukset laidasta laitaan olivat edustettuina. Mm. Surku-koira oli oikein suloinen viitan alta pilkistävine pikku tassuineen, ja Nuuskamuikkusen teltassa oli oikein kodikas valaistus ja kutsuvan näköinen sänky. Lisäksi väripiirros piisamirotasta etsimässä suojaa muumitalosta kodin romahdettua sillanrakennuksen vuoksi kiinnitti huomioni joksikin aikaa. Kuinka joku voi osata piirtää niin söpöjä olentoja?! Ja keksiä lähes ne kaikki omasta päästään? Joko sanoin, että Tove oli nero.
Yksi hienoimmista muumiluomuksista lienee myös legendaarinen Muumitalo, jonka Tove, Tuulikki ja Pentti Eistola tekivät 70-luvun lopulla. Se on n. 2,5 metriä korkea ja aivan uskomaton. Pelkästään katossa on 6800 lastua kattoparruina, jotka Tove kuulemma itse liimasi. Ja huoneet, portaat, kuisti, kellari, puuvaja, keittiö, sanalla sanoen kaikki, on tehty viimeisen päälle. Ei voinut kuin ihailla.
Muumihurmoksessa kiipesin ylempiin kerroksiin ja kävin vielä vilkaisemassa Cawéneita. Mielenkiinto ei ollut enää muumien tasolla, mutta mielenkiintoisia teoksia sielläkin oli, ja kokoelmaan kuului itse asiassa myös Toven vanhempien teoksia. Erityisesti mieleen kuitenkin jäi innokkaan metsästäjän herra Cawénin puinen metsästyskaappi. Sillä oli neljä jalkaa, joista kaksi antoi kaapinjalalle uuden merkityksen: ne olivat nimittäin hirven jalat. Sorkkineen kaikkineen. Kaappi seisoi kirjaimellisesti jalkojen varassa. Oli kuulemma ollut Alvarin ensimmäinen itse ampuma hirvi. Sen sijaan, että olisi ottanut meriitiksi talteen esimerkiksi sarvet, jäbä oli omaperäinen ja otti jalat. Jotain makaaberia komiikkaa mööpelissä kyllä oli, ehkä jopa jotain muumimaista? Kaikkien hirvien lohduksi seinältä sai onneksi lukea, ettei Alvar suinkaan alvariinsa kulkenut metsässä kivääri olalla ja koirat mukana, vaan haki metsästä hirven jalkojen lisäksi myös inspiraatiota maalauksiinsa. Luontoihmisiä siis.
Näyttelyiden jälkeen harhauduin museopuotiin ja siellä villiinnyin lopullisesti. Ensinnäkin huomasin julistelaarissa samanlaisen kuvan, jollainen minulla oli lapsena ja jota pidin seinällä. Nostalgiasyistä annoin itselleni luvan ostaa sen.
Olin päättänyt, että tämän viikon jälkeen saan ostaa itselleni joulukalenterin ja olinkin jo etsiskellyt sopivaa. Kalentereita oli museossa alennuksessa, ja aloin selata niitä. Ja meinasin kiljua ääneen: eräässä kalenterissa oli sama kuva, joka minulla oli aikoinaan lapsena erässä muumikalenterissa! Se oli ihana, maailman hienoin kalenteri, ja olen välillä kaivannut sitä, sillä maisema oli niin hieno ja siinä tuli mukana siirtokuvia, joista osa on onneksi vieläkin tallessa. Miltei aloin itkeä, kun sain 20 vuoden jälkeen ostaa itselleni samanlaisen kalenterin. Olen onnenkettu! <3 En malta odottaa joulukuuta.
Lopuksi vielä valitsin mukaan pari postikorttia ja kömmin kassalle. Jotta muumimania ei laantuisi vielä tähän, poikkesin Metso-kirjaston alakerrassa olevaan Muumikauppaan, jossa on loppuunmyynti kuun loppuun asti. Pelkäsin sen olevan virhe, mutta ei onneksi paha: ostin vain yhden alennuksessa olevan magneetin, kun kuva oli niin loistava. Vilijonkan lehmä on yksi suosikeistani. Sorkat näyttävät sitä paitsi ihan Alvarin kaapin jaloilta.
Kotona kaivelin kirjalaatikoitani ja otin esiin Taikatalven, joka on yksi lempikirjoistani. Iski taas hillitön halu lukea muumeja! Taikatalvi herättelee sitä paitsi hyvin joulutunnelmaa, johon olen kyllä jo alkanut päästäkin hyvin sisään; perjantaina join ekat glögit, siihenkin olin antanut tänä viikonloppuna itselleni luvan. Viikonloppu on siis ollut loistava ja uusia asioita on taas irronnut tästä kaupungista. Nyt kohti uusia seikkailuja, muumiasenteella!
(Sitaatti Tove Janssonin kirjasta Taikatalvi, suom. Laila Järvinen.)
Näissä fiiliksissä heräsin tänään lauantaiaamuna klo 5.30 enkä saanut enää unta, vaikka kuinka yritin ja yritin oikein tosissani. Kuten vanha kansa tietää, aikainen mato linnulta karkuun pääsee. Päätin hyödyntää mukavan viikonloppupäivän ja lähteä keskustaan kokemaan taas jotakin tamperelaista. Rakastan muumeja (kukapa ei), ja yksi kohteistani oli Muumilaakso Tampereen taidemuseossa, jossa halusin täällä käydä. Ensi vuonna se meneekin muuton takia kiinni, joten olin strategisen ajoissa. Olisi kyllä harmittanut, jos se juuri nyt olisi ollut suljettuna.
Suuntasin puolen päivän jälkeen keskustaan, jossa törmäsin mielenosoitukseen. Hetken jo luulin, että viime öiset Ranskan tapahtumat olisivat saaneet suomalaiset näin nopeasti liikkeelle, mutta ei: porvarihallitusta siellä vain ajettiin alas. Minä päätin pitäytyä eskapistisessa suunnitelmassani ja suuntasin kohti Puutarhakatua. Sieltä se museorakennus löytyikin, oikein sympaattisen pieni ja punainen pulju.
Kun sekä Muumilaakson puoli että Cawéneista kertonut näyttely olivat edullisia yhteishinnaltaan, päätin tutustua molempiin. Ensin tietenkin suuntasin alakerran muumiosastolle, ja huokailu alkoi jo eteissalista. Toistan itseäni ja tulen toistamaan vastaisuudessakin, mutta en voi muuta sanoa kuin että Tove Jansson oli nero. En ole ikinä ollut näin innoissani missään taidenäyttelyssä. En tiedä piirtämis- ja maalaamistekniikoista paljonkaan, mutta Toven jälki on sellaista, että tekisi kyllä mieli tietää. Näyttelyssä oli niin piirroksia kuin maalauksia eri kirjoista, ja kiljuin sisäisesti riemusta kaikkien edessä. Kuinka uskomattomia teoksia pelkillä mustilla viivoilla voi luoda! Ja minkälaista värien käyttöä. Rakastan erityisesti talvisten muumikuvien tunnelmia. Ja Tuulikki Pietilän tekemät dioraamat olivat ihania! Niitä oli jos jonkinlaisia ja otukset laidasta laitaan olivat edustettuina. Mm. Surku-koira oli oikein suloinen viitan alta pilkistävine pikku tassuineen, ja Nuuskamuikkusen teltassa oli oikein kodikas valaistus ja kutsuvan näköinen sänky. Lisäksi väripiirros piisamirotasta etsimässä suojaa muumitalosta kodin romahdettua sillanrakennuksen vuoksi kiinnitti huomioni joksikin aikaa. Kuinka joku voi osata piirtää niin söpöjä olentoja?! Ja keksiä lähes ne kaikki omasta päästään? Joko sanoin, että Tove oli nero.
Yksi hienoimmista muumiluomuksista lienee myös legendaarinen Muumitalo, jonka Tove, Tuulikki ja Pentti Eistola tekivät 70-luvun lopulla. Se on n. 2,5 metriä korkea ja aivan uskomaton. Pelkästään katossa on 6800 lastua kattoparruina, jotka Tove kuulemma itse liimasi. Ja huoneet, portaat, kuisti, kellari, puuvaja, keittiö, sanalla sanoen kaikki, on tehty viimeisen päälle. Ei voinut kuin ihailla.
Muumihurmoksessa kiipesin ylempiin kerroksiin ja kävin vielä vilkaisemassa Cawéneita. Mielenkiinto ei ollut enää muumien tasolla, mutta mielenkiintoisia teoksia sielläkin oli, ja kokoelmaan kuului itse asiassa myös Toven vanhempien teoksia. Erityisesti mieleen kuitenkin jäi innokkaan metsästäjän herra Cawénin puinen metsästyskaappi. Sillä oli neljä jalkaa, joista kaksi antoi kaapinjalalle uuden merkityksen: ne olivat nimittäin hirven jalat. Sorkkineen kaikkineen. Kaappi seisoi kirjaimellisesti jalkojen varassa. Oli kuulemma ollut Alvarin ensimmäinen itse ampuma hirvi. Sen sijaan, että olisi ottanut meriitiksi talteen esimerkiksi sarvet, jäbä oli omaperäinen ja otti jalat. Jotain makaaberia komiikkaa mööpelissä kyllä oli, ehkä jopa jotain muumimaista? Kaikkien hirvien lohduksi seinältä sai onneksi lukea, ettei Alvar suinkaan alvariinsa kulkenut metsässä kivääri olalla ja koirat mukana, vaan haki metsästä hirven jalkojen lisäksi myös inspiraatiota maalauksiinsa. Luontoihmisiä siis.
Näyttelyiden jälkeen harhauduin museopuotiin ja siellä villiinnyin lopullisesti. Ensinnäkin huomasin julistelaarissa samanlaisen kuvan, jollainen minulla oli lapsena ja jota pidin seinällä. Nostalgiasyistä annoin itselleni luvan ostaa sen.
Olin päättänyt, että tämän viikon jälkeen saan ostaa itselleni joulukalenterin ja olinkin jo etsiskellyt sopivaa. Kalentereita oli museossa alennuksessa, ja aloin selata niitä. Ja meinasin kiljua ääneen: eräässä kalenterissa oli sama kuva, joka minulla oli aikoinaan lapsena erässä muumikalenterissa! Se oli ihana, maailman hienoin kalenteri, ja olen välillä kaivannut sitä, sillä maisema oli niin hieno ja siinä tuli mukana siirtokuvia, joista osa on onneksi vieläkin tallessa. Miltei aloin itkeä, kun sain 20 vuoden jälkeen ostaa itselleni samanlaisen kalenterin. Olen onnenkettu! <3 En malta odottaa joulukuuta.
Lopuksi vielä valitsin mukaan pari postikorttia ja kömmin kassalle. Jotta muumimania ei laantuisi vielä tähän, poikkesin Metso-kirjaston alakerrassa olevaan Muumikauppaan, jossa on loppuunmyynti kuun loppuun asti. Pelkäsin sen olevan virhe, mutta ei onneksi paha: ostin vain yhden alennuksessa olevan magneetin, kun kuva oli niin loistava. Vilijonkan lehmä on yksi suosikeistani. Sorkat näyttävät sitä paitsi ihan Alvarin kaapin jaloilta.
Kotona kaivelin kirjalaatikoitani ja otin esiin Taikatalven, joka on yksi lempikirjoistani. Iski taas hillitön halu lukea muumeja! Taikatalvi herättelee sitä paitsi hyvin joulutunnelmaa, johon olen kyllä jo alkanut päästäkin hyvin sisään; perjantaina join ekat glögit, siihenkin olin antanut tänä viikonloppuna itselleni luvan. Viikonloppu on siis ollut loistava ja uusia asioita on taas irronnut tästä kaupungista. Nyt kohti uusia seikkailuja, muumiasenteella!
(Sitaatti Tove Janssonin kirjasta Taikatalvi, suom. Laila Järvinen.)
Hevosen suusta
Tiistaina järjestin itselleni terapiaistunnon ja lähdin kaverin mukaan tallille. Hän omistaa tulevan ravikuningattaren, ja kun sain mahdollisuuden päästä tapaamaan tätä huippu-urheilijaa, olin innoissani. En ollut aikoihin käynyt tallilla ja silittänyt hevosen samettista turpaa, joten jo oli korkea aikakin. Siispä suunta kohti maalaismaisemia!
Tallimaisema ja hiljainen maalaisympäristö laitumineen lepuutti jo sinänsä sieluani, mutta illan kohokohta oli tietenkin Kerttu. Haimme tyttösen yhdessä laitumelta ja sain taluttaa Kertun talliin. Siellä pääsin harjaushommiin ja rapsuttelin turkin jotakuinkin läpikotaisin puhtaaksi. Hevosen silittely on tosiaan mitä mainiointa eläinterapiaa, siitä ei lopu rapsutuspinta-ala ihan heti. Kerttuli oli ollut hieman lepotauolla eikä ollut päässyt tositoimiin ja ajoon noin viikkoon, joten sen kärsivällisyyttä kyllä koeteltiin huoltohommissa. Kuulemma se on normaalisti oikein kiltti ja rauhallinen, mutta nyt sen korvat vetäyivät jatkuvasti takakenoon ja paino vaihtui jalalta toiselle. Noh, en saanut kaviosta, joten eivät kai otteeni ihan surkeat olleet. Ja kai meistä tuli kavereita viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsin antamaan sille porkkanaa. Pohdin, olisiko se pitänyt pilkkoa etukäteen, mutta Kerttu näytti, kuinka juurekset tuhotaan yhdellä haukkauksella. Porkkana katosi pupeltavien huulien väliin ja armottoman rouskutuksen myötä massunpohjalle. Sen jälkeen sain vielä viedä sen karsinaan, jossa sitä odotti herkkuheinäateria, ja iltaa varten sille katettiin annos väkirehua salaisella reseptillä. Voittajan eväät!
Kerttu on tosiaan aloitteleva ravuri, ja kaverini lupasi, että mikäli Kertusta tulee menestyjä, se on minun ansiotani. Ehkä pitäisi alkaa perehtyä ravimeininkeihin enemmänkin?
Tallimaisema ja hiljainen maalaisympäristö laitumineen lepuutti jo sinänsä sieluani, mutta illan kohokohta oli tietenkin Kerttu. Haimme tyttösen yhdessä laitumelta ja sain taluttaa Kertun talliin. Siellä pääsin harjaushommiin ja rapsuttelin turkin jotakuinkin läpikotaisin puhtaaksi. Hevosen silittely on tosiaan mitä mainiointa eläinterapiaa, siitä ei lopu rapsutuspinta-ala ihan heti. Kerttuli oli ollut hieman lepotauolla eikä ollut päässyt tositoimiin ja ajoon noin viikkoon, joten sen kärsivällisyyttä kyllä koeteltiin huoltohommissa. Kuulemma se on normaalisti oikein kiltti ja rauhallinen, mutta nyt sen korvat vetäyivät jatkuvasti takakenoon ja paino vaihtui jalalta toiselle. Noh, en saanut kaviosta, joten eivät kai otteeni ihan surkeat olleet. Ja kai meistä tuli kavereita viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsin antamaan sille porkkanaa. Pohdin, olisiko se pitänyt pilkkoa etukäteen, mutta Kerttu näytti, kuinka juurekset tuhotaan yhdellä haukkauksella. Porkkana katosi pupeltavien huulien väliin ja armottoman rouskutuksen myötä massunpohjalle. Sen jälkeen sain vielä viedä sen karsinaan, jossa sitä odotti herkkuheinäateria, ja iltaa varten sille katettiin annos väkirehua salaisella reseptillä. Voittajan eväät!
Kerttu on tosiaan aloitteleva ravuri, ja kaverini lupasi, että mikäli Kertusta tulee menestyjä, se on minun ansiotani. Ehkä pitäisi alkaa perehtyä ravimeininkeihin enemmänkin?
sunnuntai 1. marraskuuta 2015
Magnificent, isn't he?
Jihuu! Kuukausien odotus palkittiin viimein, kun uusi Bond tuli perjantaina ensi-iltaan. Tärisin innosta ja odotuksesta, ja kun heti ensimmäisen viikonlopun kunniaksi elokuva rantautui suosimaani lähiteatteriin, päätin suunnata sinne lauantaina levänneenä ja kymmenen tunnin unien ansiosta uudestisyntyneenä. En miltei uskonut todeksi, että edellisestä uudesta Bondista on jo monta vuotta, ja nyt näkisin uuden tuotoksen. Sen verran monta kertaa erityisesti Craigin Bondit on hinkattu läpi, että kiva nähdä vaihteeksi uusia maisemia. Ja vaatteita. Ja kelloja.
Odotus tiivistyi salissa ja pääni sisällä kuin sementti, ja lopulta räiskintä alkoi. Tällä kertaa en langennut kriitikkoansaan, olin varsin vähän perehtynyt elokuvaan etukäteen ja luin perjantaina vain Aamulehden Bond-juttuja, jotka keskittyivät mairitteluun ja hahmon legendaarisuuden pönkittämiseen. Toisaalta ehkä kukaan ei uskalla haukkua Bondeja? Joka tapauksessa tämä oli Kätilöä miellyttävämpi kokemus, sillä sain seurata tarinaa vain omien odotusteni pohjalta.
Elokuvan alussa kiellettiin spoilaamasta ja pilaamasta toisten elokuvanautintoa, joten sisällöstä en ehkä uskalla sanoa mitään erikoista. Bondilla oli hienoja vaatteita, hienot lihakset, hieno kello ja hienot hiukset. Räiskintää oli miljoonien puntien edestä ja maisemat olivat jylhiä. Luulen, että huomasin jopa ihan hyvin intertekstuaalisia viittauksia, vaikken kaikkia menneitä elokuvia olekaan katsonut. Ai niin, pakko mainita vielä, että Andrew Scott oli hauska, vaikka oli vaikea uskoa, ettei se tässä tarinassa olekaan Moriartyna. Voisi olla.
DVD-julkaisua odotellessa! Sitten taas fiilistelemään tarinaa uudestaan. Jokohan se tulee jouluksi? Hyvä Joulupukki, jos näin on, niin tuo minulle Bondi lahjaksi, jooko?
Odotus tiivistyi salissa ja pääni sisällä kuin sementti, ja lopulta räiskintä alkoi. Tällä kertaa en langennut kriitikkoansaan, olin varsin vähän perehtynyt elokuvaan etukäteen ja luin perjantaina vain Aamulehden Bond-juttuja, jotka keskittyivät mairitteluun ja hahmon legendaarisuuden pönkittämiseen. Toisaalta ehkä kukaan ei uskalla haukkua Bondeja? Joka tapauksessa tämä oli Kätilöä miellyttävämpi kokemus, sillä sain seurata tarinaa vain omien odotusteni pohjalta.
Elokuvan alussa kiellettiin spoilaamasta ja pilaamasta toisten elokuvanautintoa, joten sisällöstä en ehkä uskalla sanoa mitään erikoista. Bondilla oli hienoja vaatteita, hienot lihakset, hieno kello ja hienot hiukset. Räiskintää oli miljoonien puntien edestä ja maisemat olivat jylhiä. Luulen, että huomasin jopa ihan hyvin intertekstuaalisia viittauksia, vaikken kaikkia menneitä elokuvia olekaan katsonut. Ai niin, pakko mainita vielä, että Andrew Scott oli hauska, vaikka oli vaikea uskoa, ettei se tässä tarinassa olekaan Moriartyna. Voisi olla.
DVD-julkaisua odotellessa! Sitten taas fiilistelemään tarinaa uudestaan. Jokohan se tulee jouluksi? Hyvä Joulupukki, jos näin on, niin tuo minulle Bondi lahjaksi, jooko?
lauantai 17. lokakuuta 2015
"Haaveet voi toteutuu kun kakkuun puhaltaa täysii"
Viikonloppu on ollut vaiheikas, ja palaan mahdollisesti perjantaihin vielä uudestaan, mutta tämä päivä ansaitsee päivityksen ensin. Jokseenkin huikea syksyinen aurinkoinen lauantai tästä nimittäin sukeutui, mitä en vielä edes herätessäni osannut aavistaa.
Huippuhauskan perjantain jälkeen nukuin makoisat yöunet ja heräsin puoli kymmeneltä. Pitkästä aikaa avasin koneen ja menin seikkailemaan nettiin aamukahvi kädessä. Tarkoituksena oli ottaa haltuun Cheekin uusi albumi Alpha Omega, jota en ollut vielä ehtinyt kuunnella perjantaina. Mutkan kautta päädyin sitten uutiseen, joka muutti päivän suunnitelmat päälaelleen: minulle selvisi, että Cheekin nimmarikiertueelle kuuluva Tullintorin ostari onkin Tampereella (eikä esimerkiksi Hesassa, jossa yleensä tapahtuu kaikki tärkeä), ja klo 15-17 Cheek jakaisi nimmareita kotinurkillani. Aiemmat ajatukset sporttailusta, siivoilusta yms. elämän välttämättömyyksistä siis hittoon ja suunta kohti keskustaa!
Koska Cheek on yleisömagneetti kaikkialla, halusin olla ajoissa. Olinkin noin tuntia aikaisemmin paikan päällä ja kiitin onneani siitä, että päivä tosiaan oli kirkas, aurinkoinen eikä liian kylmä. Ensimmäiset 1,5 tuntia jonotin nimittäin ostarin ulkopuolella. Seuraavat 1,5 tuntia jonotin sisäpuolella, missä kuulin pariin kertaan albumin läpi ja jännitin, kuinka minun kävisi. Ilmeisesti jonossa oli ainakin 500 ihmistä, mikä tarkoitti jo ennalta varmuutta siitä, että osa jää auttamatta ilman tapaamista.
Vuoronumerotuksen ja järkkärilauman ansiosta homma eteni hyvin jouhevasti, ja rakennuksen sisällä lämpimässä odottelu oli varsin miellyttävää. Päästyäni parin tunnin jonotuksen jälkeen näköetäisyydelle olin jo päättänyt, etten pettyisi, vaikkei tapaaminen toteutuisikaan, sentään sain jo zoomailtua kamerallani yläkerran puolelle. Siis tässä kohtaahan oltiin jo miltei kosketusetäisyydellä!
Minuutit kuluivat ja pääsin jo samaan kerrokseen, jonne tapaamispaikka oli laitettu pystyyn. Katselin edessä matavaa jonoa ja kelloa ja mietin, että nyt näyttää jo melko lupaavalta. Ja kuinka ollakaan, vähän minun takanani portit iskettiin kiinni ja todettii, että sisäpuolella olevat otetaan vastaan, ulkopuolella olevat joutuvat valitettavasti hajaantumaan ja lähtemään tyhjin käsin. Ja minä olin sisäpuolella! Olin siis jo varma, että tapaaminen todella toteutuu. Ihmisvirta eteni liukuhihnalla ja tuumailin, että käytän hetkiseni halaukseen, yhteiskuvaan ja pariin asiaan, jotka halusin Cheekille sanoa. Aikataulu oli joka tapauksessa menossa yli, joten kiirettä piti.
Lopulta oma vuoroni koitti ja yksi unelma kävi taas toteen. Ja kuten yleensä, hienoimmat asiat ovat itse asiassa vielä hienompia kuin ennalta edes olisi uskaltanut toivoa. Niin tänäänkin, ja 15 sekunnin sijaan Cheek uhrasi minulle aikaansa jopa minuutin pari ja innostui keskustelemaan. Tapaaminen ylitti siis kaikki odotukseni ja osoitti, kuinka kaikessa kiireessäkin Cheek oli hyvin ystävällinen ja otti faninsa ansiokkaasti huomioon. Mitäpä sitä siis voisi muuta todeta olevansa kuin kiitollinen, siunattu, onnellinen! Tilaisuuden jälkeen suuntasin lisäksi ostamaan levystä vielä fyysisen kopion, kuten lupasin Cheekille. Kohta osannen sanat jo ulkoa. Se tietää hyvää tulevaa jäähallikeikkaa ajatellen. Sitä odotellessa. Kiitos Cheek!
Huippuhauskan perjantain jälkeen nukuin makoisat yöunet ja heräsin puoli kymmeneltä. Pitkästä aikaa avasin koneen ja menin seikkailemaan nettiin aamukahvi kädessä. Tarkoituksena oli ottaa haltuun Cheekin uusi albumi Alpha Omega, jota en ollut vielä ehtinyt kuunnella perjantaina. Mutkan kautta päädyin sitten uutiseen, joka muutti päivän suunnitelmat päälaelleen: minulle selvisi, että Cheekin nimmarikiertueelle kuuluva Tullintorin ostari onkin Tampereella (eikä esimerkiksi Hesassa, jossa yleensä tapahtuu kaikki tärkeä), ja klo 15-17 Cheek jakaisi nimmareita kotinurkillani. Aiemmat ajatukset sporttailusta, siivoilusta yms. elämän välttämättömyyksistä siis hittoon ja suunta kohti keskustaa!
Koska Cheek on yleisömagneetti kaikkialla, halusin olla ajoissa. Olinkin noin tuntia aikaisemmin paikan päällä ja kiitin onneani siitä, että päivä tosiaan oli kirkas, aurinkoinen eikä liian kylmä. Ensimmäiset 1,5 tuntia jonotin nimittäin ostarin ulkopuolella. Seuraavat 1,5 tuntia jonotin sisäpuolella, missä kuulin pariin kertaan albumin läpi ja jännitin, kuinka minun kävisi. Ilmeisesti jonossa oli ainakin 500 ihmistä, mikä tarkoitti jo ennalta varmuutta siitä, että osa jää auttamatta ilman tapaamista.
Vuoronumerotuksen ja järkkärilauman ansiosta homma eteni hyvin jouhevasti, ja rakennuksen sisällä lämpimässä odottelu oli varsin miellyttävää. Päästyäni parin tunnin jonotuksen jälkeen näköetäisyydelle olin jo päättänyt, etten pettyisi, vaikkei tapaaminen toteutuisikaan, sentään sain jo zoomailtua kamerallani yläkerran puolelle. Siis tässä kohtaahan oltiin jo miltei kosketusetäisyydellä!
Minuutit kuluivat ja pääsin jo samaan kerrokseen, jonne tapaamispaikka oli laitettu pystyyn. Katselin edessä matavaa jonoa ja kelloa ja mietin, että nyt näyttää jo melko lupaavalta. Ja kuinka ollakaan, vähän minun takanani portit iskettiin kiinni ja todettii, että sisäpuolella olevat otetaan vastaan, ulkopuolella olevat joutuvat valitettavasti hajaantumaan ja lähtemään tyhjin käsin. Ja minä olin sisäpuolella! Olin siis jo varma, että tapaaminen todella toteutuu. Ihmisvirta eteni liukuhihnalla ja tuumailin, että käytän hetkiseni halaukseen, yhteiskuvaan ja pariin asiaan, jotka halusin Cheekille sanoa. Aikataulu oli joka tapauksessa menossa yli, joten kiirettä piti.
Lopulta oma vuoroni koitti ja yksi unelma kävi taas toteen. Ja kuten yleensä, hienoimmat asiat ovat itse asiassa vielä hienompia kuin ennalta edes olisi uskaltanut toivoa. Niin tänäänkin, ja 15 sekunnin sijaan Cheek uhrasi minulle aikaansa jopa minuutin pari ja innostui keskustelemaan. Tapaaminen ylitti siis kaikki odotukseni ja osoitti, kuinka kaikessa kiireessäkin Cheek oli hyvin ystävällinen ja otti faninsa ansiokkaasti huomioon. Mitäpä sitä siis voisi muuta todeta olevansa kuin kiitollinen, siunattu, onnellinen! Tilaisuuden jälkeen suuntasin lisäksi ostamaan levystä vielä fyysisen kopion, kuten lupasin Cheekille. Kohta osannen sanat jo ulkoa. Se tietää hyvää tulevaa jäähallikeikkaa ajatellen. Sitä odotellessa. Kiitos Cheek!
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
"Munkki päivässä pitää muskelit muhkeina"
Koska viikko alkaa taittua kohti loppua, on hyvä aika päivitellä kuulumisia. Nimittäin viime viikonlopulta. Se oli kaunis viikonloppu, josta on jäljellä vain muisto ja muutama kuva, mutta niihin on mukava palata. Muistot ovat suorastaan herkullisia, joten jonkinlainen blogijälki niistä on jätettävä.
Viikko sitten lauantaina suuntasin jälleen pitkästä aikaa keskustaan. Päivä oli aurinkoinen ja kirpeä, hyvä aika siis käydä ihailemassa paikallisia turistimaisemia. Tässä pakollinen suihkulähdeotos.
Maisema taustalla on Keskustoria ja Tampereen kaupunginteatteri, jossa en ole käynyt. Ylipäänsä en ole tutustunut paikalliseen teatteritarjontaan vielä missään muodossa, jonnekin pitäisi varmaan mennä. Mutta kulttuurin sijaan suuntasin torin nurkilla olevaan Pyynikin munkkikahvilaan, koska se näytti sympaattiselta ja nimestä päätellen sieltä oli saatavissa munkkeja. Ja tällaisia ne olivat:
Erityisesti tykkäsin sloganeista, joilla varustettuja paitoja oli tarjoilijoiden päällä. Tietysti samaistuin otsikon tekstiin, mutta herkkuperseet voivat muistaa, että "munkki päivässä pitää pyllyn pyöreänä". JVG voisi tehdä siitä biisin. Anna Abreu musavideolle? Ja munkkidieetille, tietysti. Minäkin voin alkaa sellaiselle, jos saan munkkini tästä kahvilasta. Uskaltaisin väittää, että olivat yksiä parhaista maistamistani munkeista koskaan. Se on paljon sanottu, koska Paltasen kesäkahvila on kova haastaja. Toistaiseksi olen pitänyt sitä parhaana, mutta nyt ykköspaikka horjuu. Pyynikin munkit, njami!
Sunnuntaiaamuna harrastin metsäreippailua ja oravakuiskaamista, se kun on nykyään muotia. Oravista tulikin heti ylimpiä ystäviäni, välillämme vallitsee nyt syvä yhteys. Pähkinäaivoihin vetoaa pähkinä, ja tässä eräs ystäväni nappaa sormestani herkkua.
Toinen oravayksilö sai minulta monta pähkinää, mutta kävi sen jälkeen röyhkeäksi. Kun en heti antanut kädestä suuhun, mokoma alkoi kiivetä lahjettani pitkin ja meinasi anastaa pähkinän suoraan kädestä. Eläinystävät älkööt järkyttykö siitä, että hellävaroen hieman jalkaa ravistelemalla hätistin otuksen kuuseen. Kirjaimellisesti. Mutta no squirrels were harmed. Lintujakin kuvasin, mutta ovathan nämä karvaiset otukset korvatupsuineen ihan omaa luokkaansa. Oravaista viikkoa kaikille! Olkaa pähkinöinä! <3
Viikko sitten lauantaina suuntasin jälleen pitkästä aikaa keskustaan. Päivä oli aurinkoinen ja kirpeä, hyvä aika siis käydä ihailemassa paikallisia turistimaisemia. Tässä pakollinen suihkulähdeotos.
Maisema taustalla on Keskustoria ja Tampereen kaupunginteatteri, jossa en ole käynyt. Ylipäänsä en ole tutustunut paikalliseen teatteritarjontaan vielä missään muodossa, jonnekin pitäisi varmaan mennä. Mutta kulttuurin sijaan suuntasin torin nurkilla olevaan Pyynikin munkkikahvilaan, koska se näytti sympaattiselta ja nimestä päätellen sieltä oli saatavissa munkkeja. Ja tällaisia ne olivat:
Erityisesti tykkäsin sloganeista, joilla varustettuja paitoja oli tarjoilijoiden päällä. Tietysti samaistuin otsikon tekstiin, mutta herkkuperseet voivat muistaa, että "munkki päivässä pitää pyllyn pyöreänä". JVG voisi tehdä siitä biisin. Anna Abreu musavideolle? Ja munkkidieetille, tietysti. Minäkin voin alkaa sellaiselle, jos saan munkkini tästä kahvilasta. Uskaltaisin väittää, että olivat yksiä parhaista maistamistani munkeista koskaan. Se on paljon sanottu, koska Paltasen kesäkahvila on kova haastaja. Toistaiseksi olen pitänyt sitä parhaana, mutta nyt ykköspaikka horjuu. Pyynikin munkit, njami!
Sunnuntaiaamuna harrastin metsäreippailua ja oravakuiskaamista, se kun on nykyään muotia. Oravista tulikin heti ylimpiä ystäviäni, välillämme vallitsee nyt syvä yhteys. Pähkinäaivoihin vetoaa pähkinä, ja tässä eräs ystäväni nappaa sormestani herkkua.
Toinen oravayksilö sai minulta monta pähkinää, mutta kävi sen jälkeen röyhkeäksi. Kun en heti antanut kädestä suuhun, mokoma alkoi kiivetä lahjettani pitkin ja meinasi anastaa pähkinän suoraan kädestä. Eläinystävät älkööt järkyttykö siitä, että hellävaroen hieman jalkaa ravistelemalla hätistin otuksen kuuseen. Kirjaimellisesti. Mutta no squirrels were harmed. Lintujakin kuvasin, mutta ovathan nämä karvaiset otukset korvatupsuineen ihan omaa luokkaansa. Oravaista viikkoa kaikille! Olkaa pähkinöinä! <3
sunnuntai 13. syyskuuta 2015
Kyldyyripläjäys: sotaa ja synnytyksiä
Tampereella ei ole viime aikoina tapahtunut mitään kovin erikoista, joten tässä on oltu pari viikkoa hiljaiselossa. Eilen kuitenkin tämä apatia katkesi, kun harrastin kulttuuria elokuvataiteen muodossa. Nykyisin monissa kaupungeissa elokuvateatterit kuuluvat ketjuihin, jotka eivät suosi viikonloppukävijöitä tai vähävaraisia. Alennukset ovat kiven alla, ja 3D:t ynnä muut krumeluurit ovat nostaneet hinnat pilviin. Vaikken itseäni minään marginaali-ihmisenä pidäkään, saan jonkinlaista tyydytystä saadessani hyödyntää lähiympäristön palveluja ainakin tässä asiassa. Siksi suuntasinkin Cinolaan, reilun vuoden ajan toimineeseen pikkuteatteriin. Sen hinnat ovat viikonloppuisin keskustan teattereita halvemmat ja alennustakin saa, jos kuuluu yhteiskunnan vähävaraiseen joukkoon. Eikä toistaiseksi ole ollut ruuhkaa, saa rauhassa valita istumapaikkansa.
Krista Kosonen on ihana, joten vaikka en ole lukenut kirjaa, ajattelin jo keväällä, että haluan nähdä elokuvan. Katsoin ennalta joitain Kososen ja Jokisen haastiksia sekä luin, valitettavasti, kritiikkejä. Se oli jonkin sortin virhe, sillä ennakkoluuloiset pahat kielet asettivat päähäni ennakko-odotuksia sekä itse tarinasta ja sen esittämisestä että visuaalisista ratkaisuista ja tehosteista. Osa elokuvan katsomisnautinnosta menikin siihen, että yritin muodostaa omaa käsitystäni kriitikkonäkökulmasta, enkä ihan pystynyt uppoutumaan tapahtumiin.
Olen jonkin verran harrastanut suomalaisia sotaelokuvia, joten tunnen ainakin jossain määrin genreä. Sitä the klassikkoa, Edwinin Tuntematonta, en ole vielä nähnyt, mutta kirja on työn alla. Kyllä vielä joskus, ehkä jo tänä vuonna?! Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä vaihteeksi tarina Lapin sodasta, ja elokuvakokemuksen jälkeen olisi sivistävää lukea itse kirjakin. Nimenomaan sivistävää, sillä elokuvan perusteella voin uskoa kuulopuheisiin, joiden mukaan kirja on "kauhea". Inhorealismia sisälsi visualisointikin, erityisen etovia olivat kohtaukset, joissa P.-P. Petelius niisti räkäpaakkuja molemmista sieraimistaan vuorotellen. Ja ne muutamat muut kohtaukset. Yh.
Sanoisin kuitenkin, että pahat kielet ja kriitikot olivat mielestäni väärässä. Lytätäkseni elokuvan aikana pyörineen kriitikon äänen voin todeta, että suomalaiseksi elokuvaksi Kätilö oli varsin hyvä, mikä johtunee kunnollisesta käsikirjoituksesta, joiden puute suomalaisia elokuvia noin yleisesti vaivaa. Lisäksi erikoistehosteet loivat sopivasti tunnelmaa Kososen hahmon päänsisäisistä kokemuksista, eikä suhde Tilkasen hahmoon ollut minun makuuni liian imelä. Näiden analyysien jälkeen en tiedäkään, onko minulla mitään muuta sanottavaa, sillä mikään varsinainen nautinto elokuva ei oikein ollut, mutta sota on sotaa, eikä sen kai puhdasta viihdettä pidä ollakaan. Mutta kyllä ne Krista ja Lauri olivat tosi söpöjä yhdessä. <3
Spectreä odotellessa...
Krista Kosonen on ihana, joten vaikka en ole lukenut kirjaa, ajattelin jo keväällä, että haluan nähdä elokuvan. Katsoin ennalta joitain Kososen ja Jokisen haastiksia sekä luin, valitettavasti, kritiikkejä. Se oli jonkin sortin virhe, sillä ennakkoluuloiset pahat kielet asettivat päähäni ennakko-odotuksia sekä itse tarinasta ja sen esittämisestä että visuaalisista ratkaisuista ja tehosteista. Osa elokuvan katsomisnautinnosta menikin siihen, että yritin muodostaa omaa käsitystäni kriitikkonäkökulmasta, enkä ihan pystynyt uppoutumaan tapahtumiin.
Olen jonkin verran harrastanut suomalaisia sotaelokuvia, joten tunnen ainakin jossain määrin genreä. Sitä the klassikkoa, Edwinin Tuntematonta, en ole vielä nähnyt, mutta kirja on työn alla. Kyllä vielä joskus, ehkä jo tänä vuonna?! Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä vaihteeksi tarina Lapin sodasta, ja elokuvakokemuksen jälkeen olisi sivistävää lukea itse kirjakin. Nimenomaan sivistävää, sillä elokuvan perusteella voin uskoa kuulopuheisiin, joiden mukaan kirja on "kauhea". Inhorealismia sisälsi visualisointikin, erityisen etovia olivat kohtaukset, joissa P.-P. Petelius niisti räkäpaakkuja molemmista sieraimistaan vuorotellen. Ja ne muutamat muut kohtaukset. Yh.
Sanoisin kuitenkin, että pahat kielet ja kriitikot olivat mielestäni väärässä. Lytätäkseni elokuvan aikana pyörineen kriitikon äänen voin todeta, että suomalaiseksi elokuvaksi Kätilö oli varsin hyvä, mikä johtunee kunnollisesta käsikirjoituksesta, joiden puute suomalaisia elokuvia noin yleisesti vaivaa. Lisäksi erikoistehosteet loivat sopivasti tunnelmaa Kososen hahmon päänsisäisistä kokemuksista, eikä suhde Tilkasen hahmoon ollut minun makuuni liian imelä. Näiden analyysien jälkeen en tiedäkään, onko minulla mitään muuta sanottavaa, sillä mikään varsinainen nautinto elokuva ei oikein ollut, mutta sota on sotaa, eikä sen kai puhdasta viihdettä pidä ollakaan. Mutta kyllä ne Krista ja Lauri olivat tosi söpöjä yhdessä. <3
Spectreä odotellessa...
lauantai 29. elokuuta 2015
Blockfest day 2: Sä huudat, koska Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen
Blockfestin toisen päivän huuruista aletaan täällä olla pikku hiljaa toivuttu, ja on siis korkea aika kirjoittaa siitä päiväkirjamerkintä. Illan kulku on tosin piirtynyt mieleeni tulikirjaimin, joten ei liene pelkoa siitä, että muistot pian haalistuisivat. Ja onneksi kuvamateriaaliakin tallentui kiitettävästi, vaikkei kamera kädessäkään viitsi aina heilua. Nykyajan suuri kysymys kun on, meneekö elämä ohi, jos sen elää puhelimen tai digikameran ruudun läpi? No, sitä mietin tuonnempana.
Viikon takainen lauantai käynnistyi osaltani ennen viittä Mikael Gabrielin vilkaisulla. En kauheasti tunne miekkosen tuotantoa, mutta hittibiisejähän siellä veivattiin ja Diandrasta ei voinut erehtyä. Alkuilta oli osaltani päämäärätöntä vaeltelua, joten katseltuani Miklua hetkisen stadionin puolella siirryin Lake Stagelle vilkaisemaan Kasmiria. Kuulin keikasta pari kolme viimeistä biisiä, ja tietenkin viimeinen oli Vadelmavenepakolainen. (Terkkuja teille, jotka tiedätte, mihin se konnotoi. <3) Tässä vaiheessa puoli kuuden aikoihin kävin myös vilkaisemassa sivulavan esiintyjää, jonka nimeä en valitettavasti tiedä, eikä sitä enää Festien sivuilta löydy. Jos joku tietää, voi kertoa. Ihan hilpeä meininki siellä kyllä oli, sello lavalla oli loi miltei ylhäisen vaikutelman.
Klo 18.15 alkoi ensimmäinen biletysosuus, kun ELA sinkosi lavalle. Hymy oli yhtä herkässä kuin aina ennenkin ja meininki sen mukaista. Yllätysvieraita nähtiin Elankin seurana, mm. Samuli Edelmann vieraili ja vetäisi Peggyn. Takanani keikalla olleet tytöt epäilivät, että heidän äitinsä lienee kateellinen, kun he näkivät itse The Samulin Blockissa. Ela arvatenkin kuuli tämän, ja tässä kuvassa Ela valtaakin lavan Samulilta takaisin.
Vieraat eivät jääneet tähän! Seuraava kuva on omistettu ilman sen kummempia löpinöitä Robin-faneille. Olkaa Vahvoja! <3 Kurkottakaa kuuseen, niin hekin tekevät.
Loppuviikon kunniaksi lavalla vilahtivat vielä Uniikki, Tasis ja Spekti. Lämppäkeikaksi Elan setti oli oikein mukava, vaikken ole paljon kuunnellutkaan uusinta Iso kuva -albumia. Pidän enemmän Elan omista biiseistä Vain elämää -kipaleiden sijaan varsinkin keikoilla, ja tämä ilta oli paljolti Elaa itseään, jes jes! Uudesta tuotannosta haluan suositella yhtä biisiä niille, jotka ehkä kärsivät jonkinasteisesta syysmasennuksesta tai pelkäävät sitä. Käykää tuulettumassa ja muistakaa, että teillä on tilanne hallussa! Se on ollut alusta asti niin! Ja vaikkei rusetteja saisi solmittua, niin solmut ainakin aukeaa. Se on jo alku.
H-hetkeen oli vielä tunteja aikaa, mutta siinä välissä oli hyvin aikaa käydä pissillä, täyttää vesipulloa, ostaa hieman lakua (olin uneksinut niistä niin monta vuotta, että lopulta ostin, namia olivat!), keskustella yllätyksellisesti tavatun tutun kanssa suomi-rapin tieteellisestä kehityksestä sekä tankata yksi suklaavaniljapehmis. Näiden voimalla kävin vilkaisemassa vielä Paperi T:tä, jolla oli varsin intensiivinen tunnelma keikallaan, tykkäsin! Sitten suuntasin kuitenkin stadionin puolelle ja T.I.:n keikan loppupuolelle, jotta olin asemissa hyvissä ajoin. Odottavan aika on pitkä, mutta onneksi sekuntien laskeminen oli tehty helpoksi laskurin avulla.
Kello 22.00 odotus päättyi ja sokka pääsi irti, kuten vanhoina hyvinä aikoina. Tän paskan kuningas palasi lavoille ja huuto alkoi. Tunti ja 20 minuuttia kuluivat hurmoksessa, ja meininki oli taattua Chekkosta. Pari uutta biisiä, jo julkaistu Sä huudat sekä upouusi Chekkonen kuultiin vanhojen joukossa. Herrasmiesliiga oli messissä, ja vierailijoina olivat Ela, Diandra, Kasmir (joka vuodatti Sami Saaren puolesta onnen kyyneleitä) ja Sanni. Miltei kaikki siis jo illan vanhoja tuttuja.
Se on LIIGA!
Anna mun olla syypää sun hymyyn!
Keikkaa on vaikea tiivistää nokkelasti, mutta tämä kuva puhukoon puolestaan. Näyttävistä sisääntuloista, ilotulituksista ja Cheekin pienistä sanasekoiluista voisi kirjoitella ikuisuuden, mutta taidan nyt jättää tähän. Alpha Omegaa odotellessa, kohta voi muuten sanoa, että levy ilmestyy jo ensi kuussa! Jihuu!
Viikonloppu tarjosi siis lippurahoille toivotun vastineen, ja keikan jälkeisessä hurmoksessa oli helppo valua täpötäydeltä stadionilta katatonisessa tilassa tulpat korvilla takaisin ulkomaailmaan. Siellä katatoniaa oli tiedossa lisää, kun kotimatka kesti noin kolme tuntia. Muutama bussi ajoi ohi, ja lopulta sekin, jonka kyytiin pääsin, otti vain yhdeltä pysäkiltä porukkaa kyytiin sen minkä mahtui. Kaupunki oli aivan tukossa, ja teille, jotka suunnittelevat ensi vuonna festarireissua suosittelen lämpimästi, että majoitutte jossain keskustassa, mikäli mahdollista. Julkisiin ei voi luottaa. Onneksi selvisin bussimatkasta hereillä, ja lopulta pääsin omaan sänkyyn. Ja olihan se kaikki lopulta sen arvoista.
Viikon takainen lauantai käynnistyi osaltani ennen viittä Mikael Gabrielin vilkaisulla. En kauheasti tunne miekkosen tuotantoa, mutta hittibiisejähän siellä veivattiin ja Diandrasta ei voinut erehtyä. Alkuilta oli osaltani päämäärätöntä vaeltelua, joten katseltuani Miklua hetkisen stadionin puolella siirryin Lake Stagelle vilkaisemaan Kasmiria. Kuulin keikasta pari kolme viimeistä biisiä, ja tietenkin viimeinen oli Vadelmavenepakolainen. (Terkkuja teille, jotka tiedätte, mihin se konnotoi. <3) Tässä vaiheessa puoli kuuden aikoihin kävin myös vilkaisemassa sivulavan esiintyjää, jonka nimeä en valitettavasti tiedä, eikä sitä enää Festien sivuilta löydy. Jos joku tietää, voi kertoa. Ihan hilpeä meininki siellä kyllä oli, sello lavalla oli loi miltei ylhäisen vaikutelman.
Klo 18.15 alkoi ensimmäinen biletysosuus, kun ELA sinkosi lavalle. Hymy oli yhtä herkässä kuin aina ennenkin ja meininki sen mukaista. Yllätysvieraita nähtiin Elankin seurana, mm. Samuli Edelmann vieraili ja vetäisi Peggyn. Takanani keikalla olleet tytöt epäilivät, että heidän äitinsä lienee kateellinen, kun he näkivät itse The Samulin Blockissa. Ela arvatenkin kuuli tämän, ja tässä kuvassa Ela valtaakin lavan Samulilta takaisin.
Vieraat eivät jääneet tähän! Seuraava kuva on omistettu ilman sen kummempia löpinöitä Robin-faneille. Olkaa Vahvoja! <3 Kurkottakaa kuuseen, niin hekin tekevät.
Loppuviikon kunniaksi lavalla vilahtivat vielä Uniikki, Tasis ja Spekti. Lämppäkeikaksi Elan setti oli oikein mukava, vaikken ole paljon kuunnellutkaan uusinta Iso kuva -albumia. Pidän enemmän Elan omista biiseistä Vain elämää -kipaleiden sijaan varsinkin keikoilla, ja tämä ilta oli paljolti Elaa itseään, jes jes! Uudesta tuotannosta haluan suositella yhtä biisiä niille, jotka ehkä kärsivät jonkinasteisesta syysmasennuksesta tai pelkäävät sitä. Käykää tuulettumassa ja muistakaa, että teillä on tilanne hallussa! Se on ollut alusta asti niin! Ja vaikkei rusetteja saisi solmittua, niin solmut ainakin aukeaa. Se on jo alku.
H-hetkeen oli vielä tunteja aikaa, mutta siinä välissä oli hyvin aikaa käydä pissillä, täyttää vesipulloa, ostaa hieman lakua (olin uneksinut niistä niin monta vuotta, että lopulta ostin, namia olivat!), keskustella yllätyksellisesti tavatun tutun kanssa suomi-rapin tieteellisestä kehityksestä sekä tankata yksi suklaavaniljapehmis. Näiden voimalla kävin vilkaisemassa vielä Paperi T:tä, jolla oli varsin intensiivinen tunnelma keikallaan, tykkäsin! Sitten suuntasin kuitenkin stadionin puolelle ja T.I.:n keikan loppupuolelle, jotta olin asemissa hyvissä ajoin. Odottavan aika on pitkä, mutta onneksi sekuntien laskeminen oli tehty helpoksi laskurin avulla.
Kello 22.00 odotus päättyi ja sokka pääsi irti, kuten vanhoina hyvinä aikoina. Tän paskan kuningas palasi lavoille ja huuto alkoi. Tunti ja 20 minuuttia kuluivat hurmoksessa, ja meininki oli taattua Chekkosta. Pari uutta biisiä, jo julkaistu Sä huudat sekä upouusi Chekkonen kuultiin vanhojen joukossa. Herrasmiesliiga oli messissä, ja vierailijoina olivat Ela, Diandra, Kasmir (joka vuodatti Sami Saaren puolesta onnen kyyneleitä) ja Sanni. Miltei kaikki siis jo illan vanhoja tuttuja.
Se on LIIGA!
Anna mun olla syypää sun hymyyn!
Keikkaa on vaikea tiivistää nokkelasti, mutta tämä kuva puhukoon puolestaan. Näyttävistä sisääntuloista, ilotulituksista ja Cheekin pienistä sanasekoiluista voisi kirjoitella ikuisuuden, mutta taidan nyt jättää tähän. Alpha Omegaa odotellessa, kohta voi muuten sanoa, että levy ilmestyy jo ensi kuussa! Jihuu!
Viikonloppu tarjosi siis lippurahoille toivotun vastineen, ja keikan jälkeisessä hurmoksessa oli helppo valua täpötäydeltä stadionilta katatonisessa tilassa tulpat korvilla takaisin ulkomaailmaan. Siellä katatoniaa oli tiedossa lisää, kun kotimatka kesti noin kolme tuntia. Muutama bussi ajoi ohi, ja lopulta sekin, jonka kyytiin pääsin, otti vain yhdeltä pysäkiltä porukkaa kyytiin sen minkä mahtui. Kaupunki oli aivan tukossa, ja teille, jotka suunnittelevat ensi vuonna festarireissua suosittelen lämpimästi, että majoitutte jossain keskustassa, mikäli mahdollista. Julkisiin ei voi luottaa. Onneksi selvisin bussimatkasta hereillä, ja lopulta pääsin omaan sänkyyn. Ja olihan se kaikki lopulta sen arvoista.
lauantai 22. elokuuta 2015
Blockfest day 1: Homma etenee
Tampere jäisi vajavaiseksi kokemukseksi, jos siihen ei sisältyisi Blockfestia. Sinne siis! Eilinen aloitti kahden päivän urakan, mutta perjantai vaati veronsa ja menin mestoille vasta iltasella. Huolimatta hillittömistä ihmismassoista alueelle pääsi luikahtamaan varsin nopeasti, ja matkalla sijoitin jopa kestokorvatulppiin. Huolehtikaa ihmiset kuulostanne! Jos ei muu, niin korvan juuressa kiljuvat fanit tuhoavat kuulon, siitä tuli taas muistutuksia.
Aluella löysin kaverin seurueineen ja he pyysivät liittymään seuraan. Heidän suuntanaan oli JVG:n keikka klo 20, joten minäkin menin sinne. JVG oli taattua laatua, tissejä ja räjähdyksiä. Tai pikemminkin pyllyjä ja pyroja, mutta sitä samaa kamaa eri nimillä kuitenkin. Ilta oli kyllä taas niin hieno ja aurinkoinen, että kesäfiilistä ei jäänyt puuttumaan.
Keikan jälkeen hengailimme ja odottelimme WIZIÄ! Suurta WIZIÄ. Josta en tiennyt mitään enkä yhtäkään biisiä, luullakseni. WIZ aloitti kymmenen aikoihin ja poltteli pilveä ja sukelteli yleisöön. Perussettiä siis.
Perjantain kierros jäi vielä lyhyeksi tunnusteluksi, mutta uni oli tarpeelista. Etenkin kun keskusta oli täynnä jengiä puolen yön jälkeen ja bussia sai odottaa melkein tunnin, kun osa oli liian täysiä ottaaksen enää kyytiin ja vielä kiitettävästi muutenkin myöhässä. Mutta lopulta sopiva bussi löytyi, ja siellä oli maailman söpöin rotikanpentu, joka veteli lunkisti hirsiä eikä välittänyt ihmismassoista vähääkään. Matka meni nopeasti sitä tuijotellessa. <3
The päivä Festeillä on kyllä tänään, kun Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen tulee bäkkiin! En miltei usko sitä todeksi. Tiedossa on pitkä ja rankka päivä, mutta ei enää kuin reilu 10 tuntia ja odotus palkitaan. Jihuu! Miltei voisi vuodattaa onnen kyyneleitä takinkaulukseen.
Aluella löysin kaverin seurueineen ja he pyysivät liittymään seuraan. Heidän suuntanaan oli JVG:n keikka klo 20, joten minäkin menin sinne. JVG oli taattua laatua, tissejä ja räjähdyksiä. Tai pikemminkin pyllyjä ja pyroja, mutta sitä samaa kamaa eri nimillä kuitenkin. Ilta oli kyllä taas niin hieno ja aurinkoinen, että kesäfiilistä ei jäänyt puuttumaan.
Keikan jälkeen hengailimme ja odottelimme WIZIÄ! Suurta WIZIÄ. Josta en tiennyt mitään enkä yhtäkään biisiä, luullakseni. WIZ aloitti kymmenen aikoihin ja poltteli pilveä ja sukelteli yleisöön. Perussettiä siis.
Perjantain kierros jäi vielä lyhyeksi tunnusteluksi, mutta uni oli tarpeelista. Etenkin kun keskusta oli täynnä jengiä puolen yön jälkeen ja bussia sai odottaa melkein tunnin, kun osa oli liian täysiä ottaaksen enää kyytiin ja vielä kiitettävästi muutenkin myöhässä. Mutta lopulta sopiva bussi löytyi, ja siellä oli maailman söpöin rotikanpentu, joka veteli lunkisti hirsiä eikä välittänyt ihmismassoista vähääkään. Matka meni nopeasti sitä tuijotellessa. <3
The päivä Festeillä on kyllä tänään, kun Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen tulee bäkkiin! En miltei usko sitä todeksi. Tiedossa on pitkä ja rankka päivä, mutta ei enää kuin reilu 10 tuntia ja odotus palkitaan. Jihuu! Miltei voisi vuodattaa onnen kyyneleitä takinkaulukseen.
sunnuntai 16. elokuuta 2015
Parahin ystäväni,
vaikka väsymys painaa jo silmiäni tältä illalta, minun on kerta kaikkiaan pakko kirjoittaa sinulle vielä tänään! En malta olla kertomatta, mitä kaikkea viime päiviini on sisältynyt. Toivon, että sinulla on kaikki hyvin ja olet yhtä terveenä kuin viimeksi tavatessamme. Ja toivottavasti sinäkin olet saanut nauttia näistä kauniista päivistä.
Kuten tiedät, intohimoinen toiveeni on kokea niin paljon kuin mahdollista tässä viehättävässä kaupungissa. Ja mikä viikonloppu tämä onkaan sen suhteen ollut. Perjantaina hyödynsin auringonpaisteisen päivän ja suuntasin keskustaan. Etsin itseni rautatieaseman tuntumaan ja sain jälleen kerran tehdä teon, joka oli pieni askel minulle, mutta ehkä suuri ihmiskunnan jollekin yksilölle. Luovuin 450 millilitrasta vertani. Oi, suosittelen sinua tekemään samoin! Sain jälleen kerran hellää hoitoa ja lisäksi palvelupisteen antimet luovuttajalle olivat mitä mainioimmat.
Kaakaosta ja Eskimo-jäätelöstä nautiskellessani tunsin itseni virkistyneeksi koettelemukseni jälkeen. Siksi päätin jatkaa seikkailuani, joka johti minun yhteen täkäläisistä sivistyksen kehdoista. Arvaatko, minne!? Voi ystäväni, Vapriikkiin! Oletko kuullut siitä? Jos et, suosittelen, että tutustut ja teet sinäkin joskus löytöretken sinne. Perjantai-iltapäivän kunniaksi sinne saattoi kulkija suunnistaa ilman korvausta, joten reissu jätti minut voiton puolelle, jos näin voi sanoa. Tutustuin iltapäivän aikana allosaurus Alloon, miljoonaan kenkäpariin, nostalgisiin Revontulen vaatteisiin ja postin historiaan. Voi, minulla olisi niin paljon tarinoita, mutta kerron niistä nyt lyhyesti, jotta meille jää jotain puhuttavaa seuraavaan tapaamiseemmekin. Postinäyttelyssä kirjoitin jollekin levottomalle sielulle muuten rohkaisevan kirjeen, vähän samaan tapaan kuin nyt kirjoitan sinulle. On tämä elämä ihmeellistä.
Muutaman kuvan haluan jakaa kanssasi. Katso, eikö ole ilmetty valtakunnan ykköskoira?! Itse Lennun näköispatsas. En tiennyt, että se on sijoitettu Vapriikkiin.
Tämä kuva on minulle pienoinen pettymys. Kohtasin metsiemme kuninkaan eräässä luolastossa, mutta voi pahus, hän juoksi karkuun, ja tämä on ainoa otos, jonka kerkesin saada. Toivon, että uskot kuitenkin tarinani kohtaamisestamme. Voi, mitä sarvikruunua hän kantoikaan, olisitpa sinäkin nähnyt!
Kivetkin olivat kiinnostavia, ja näistä tuli mieleeni se lapsuutemme tarina, jossa Nipsu heitti granaatin. Muistatko? Sehän on klassikko, varmasti muistat. En ehtinyt syventyä näihin kivetyksiin ajanpuutteen vuoksi kovin tarkasti, mutta ehkä voin viedä sinut joskus niiden äärelle ja voimme tehdä tarkemman tutkimusretken yhdessä. Se se vasta olisi hauskaa! Loppuviikonloppu on kulunut näillä kulmilla nopeasti, olen nauttinut auringonpaisteesta ja kerännyt jälleen talvivarastoja. Niitä alkaa olla jo kelpo annos, ja selänkin olen saanut puuhassa hieman kipeäksi. No, makoisia hetkiä odotellessa, olen varma, että uurastukseni palkitaan, kun saan nauttia herkuista sydäntalvella.
Minulla olisi vieläkin vaikka mitä kerrottavaa, mutta pahoin pelkään, että tältä illalta minun on pakko lopettaa. Toivon, ettet ole unohtanut minua ja että tiedät, että ajattelen sinua alati. Kuinka voisinkaan muuta.
Parhaista parhain ystäväsi ikävöiden, Mäyrä
Kuten tiedät, intohimoinen toiveeni on kokea niin paljon kuin mahdollista tässä viehättävässä kaupungissa. Ja mikä viikonloppu tämä onkaan sen suhteen ollut. Perjantaina hyödynsin auringonpaisteisen päivän ja suuntasin keskustaan. Etsin itseni rautatieaseman tuntumaan ja sain jälleen kerran tehdä teon, joka oli pieni askel minulle, mutta ehkä suuri ihmiskunnan jollekin yksilölle. Luovuin 450 millilitrasta vertani. Oi, suosittelen sinua tekemään samoin! Sain jälleen kerran hellää hoitoa ja lisäksi palvelupisteen antimet luovuttajalle olivat mitä mainioimmat.
Kaakaosta ja Eskimo-jäätelöstä nautiskellessani tunsin itseni virkistyneeksi koettelemukseni jälkeen. Siksi päätin jatkaa seikkailuani, joka johti minun yhteen täkäläisistä sivistyksen kehdoista. Arvaatko, minne!? Voi ystäväni, Vapriikkiin! Oletko kuullut siitä? Jos et, suosittelen, että tutustut ja teet sinäkin joskus löytöretken sinne. Perjantai-iltapäivän kunniaksi sinne saattoi kulkija suunnistaa ilman korvausta, joten reissu jätti minut voiton puolelle, jos näin voi sanoa. Tutustuin iltapäivän aikana allosaurus Alloon, miljoonaan kenkäpariin, nostalgisiin Revontulen vaatteisiin ja postin historiaan. Voi, minulla olisi niin paljon tarinoita, mutta kerron niistä nyt lyhyesti, jotta meille jää jotain puhuttavaa seuraavaan tapaamiseemmekin. Postinäyttelyssä kirjoitin jollekin levottomalle sielulle muuten rohkaisevan kirjeen, vähän samaan tapaan kuin nyt kirjoitan sinulle. On tämä elämä ihmeellistä.
Muutaman kuvan haluan jakaa kanssasi. Katso, eikö ole ilmetty valtakunnan ykköskoira?! Itse Lennun näköispatsas. En tiennyt, että se on sijoitettu Vapriikkiin.
Kivetkin olivat kiinnostavia, ja näistä tuli mieleeni se lapsuutemme tarina, jossa Nipsu heitti granaatin. Muistatko? Sehän on klassikko, varmasti muistat. En ehtinyt syventyä näihin kivetyksiin ajanpuutteen vuoksi kovin tarkasti, mutta ehkä voin viedä sinut joskus niiden äärelle ja voimme tehdä tarkemman tutkimusretken yhdessä. Se se vasta olisi hauskaa! Loppuviikonloppu on kulunut näillä kulmilla nopeasti, olen nauttinut auringonpaisteesta ja kerännyt jälleen talvivarastoja. Niitä alkaa olla jo kelpo annos, ja selänkin olen saanut puuhassa hieman kipeäksi. No, makoisia hetkiä odotellessa, olen varma, että uurastukseni palkitaan, kun saan nauttia herkuista sydäntalvella.
Minulla olisi vieläkin vaikka mitä kerrottavaa, mutta pahoin pelkään, että tältä illalta minun on pakko lopettaa. Toivon, ettet ole unohtanut minua ja että tiedät, että ajattelen sinua alati. Kuinka voisinkaan muuta.
Parhaista parhain ystäväsi ikävöiden, Mäyrä
perjantai 14. elokuuta 2015
35 vuotta Tampereella
Eilen illalla tein tiettävästi hyvin tamperelaisen teon. Kaverini kutsui minut syömään ja suostuin. Iltasella puoli yhdeksän aikaan lähdimmekin kolmen hengen porukalla keskustaan, joka tuntui ulkomaiselta eurooppalaiselta metropolilta (pitäisikö oikeasti käydä enemmän ulkona). Tosin kielivalikoimiimme kuuluivat illan aikana suomi, ruotsi ja englanti, joten ehkä kansainvälinen illuusio syntyi siitä. Joka tapauksessa minulla oli hyvät oppaat, jotka johdattivat minut Tampereen pitsataivaaseen, Napoliin. Olin kuullut paikasta aikaisemmin, mutta en ollut käynyt siellä vielä. Torstai-iltanakin siellä oli varsin täyttä, joten kauppa käy ilmeisesti hyvin. Lista oli liian laaja otettavaksi ensimmäisellä kerralla haltuun, joten otin intuitiivisesti yhden Napsun erikoispitsoista, joka sisälsi parmankinkkua, vuohenjuustoa ja pestoa. Ja olihan se aika herkkua. Njami! Höysteeksi sai itse ripotella valkosipulia, ja yöllä ei ollutkaan vaivaa vampyyreista. Sen sijaan kielisekamelska aiheutti sen, että näin uniakin ruotsiksi. Jätte bra! Ilta oli siis kaikin puolin onnistunut, kielikylpyä ja maistuvaista herkkupitsaa.
Koska tämä blogi on toistaiseksi ollut hälyttävän ruokapainotteinen, lisättäköön vielä kiellon päälle, että tekemäni jäätelö onnistui loistavasti ja on herkkua! Toinen litra on vielä pakastimessa odottamassa mussuttajaa. Voin suositella!
Koska tämä blogi on toistaiseksi ollut hälyttävän ruokapainotteinen, lisättäköön vielä kiellon päälle, että tekemäni jäätelö onnistui loistavasti ja on herkkua! Toinen litra on vielä pakastimessa odottamassa mussuttajaa. Voin suositella!
sunnuntai 9. elokuuta 2015
Pakasteita palelee
Kesä helottaa parhaimmillaan ja lämpötilat hipovat hellelukemia. Viikonloppuna teki jopa mieli mennä uimaan! Mutta en mennyt. Alkavasta viikostakin on luvattu kyllä tulevan lämmin, jaksaisikohan sitä vielä joku päivä käydä kastautumassa järvessä? Kesän uimasaldoksi on toistaiseksi jäänyt yksi kerta (tai kaksi pulahdusta) saunasta järveen. Vesi oli tuolloin n. 16-asteista ja ilma ehkä 13, joten lämmintähän se oli, keskellä heinäkuuta.
Olen käyttänyt lämpimät säät hyödyksi. Olen ottanut lähiympäristöä lenkkeillen haltuun ja kerännyt matkan varrelta vattuja. Nyt tuntuu olevan paras kausi menossa, vatut ovat punaisia ja makeita ja niitä on kiitettävät määrät. Niitä on kertynyt pakkaseen toistaiseksi neljä pussia. Lisäksi himottaisi mennä mustikkaan, ja eilen löysinkin hyvän apajan. Tällä viikolla voisi mennä sinne kyykkimään, varvut näyttivät koskemattomilta. En ole aiemmin harrastellut pahemmin marjanpoimintaa, mutta kuten eräs kaverini on sanonut, sehän on mitä parhainta terapiaa! Lisäksi on miellyttävää nähdä konkreettisia tuloksia, kun marjat kertyvät kipon pohjalle. Ja kun astiat ovat sopivan kokoisia (eli tarpeeksi pieniä), onnistumisen ja aikaan saamisen kokemuksia tuntee useammin.
Pakastimessa on tällä hetkellä muitakin herkkuja. En ole koskaan tehnyt itse jäätelöä, mutta löydettyäni tämän jäätelöreseptin sattumalta eräästä blogista päätin yrittää. Se kuulosti niin helpolta ja nannalta, että sain jopa aikaiseksi kokeilla. Tosin ensimmäinen yritys lauantai-iltana kosahti siihen, että olin liian väsynyt katsottuani Boxing nightin (Eva voitti jälleen!) enkä jaksanut enää alkaa vatkata kermaa (rankkaa puuhaa näillä nykyajan välineilläkin). Sunnuntaiaamuna meinasin sitten tarttua toimeen, mutta homma tyssäsi siihen, että molemmat avaamani kermapurkit olivat pilalla ja voittuneita. Siispä käytyäni iltapäivällä kaupassa palauttamassa ne ja ostettuani uutta tilalle minulla oli lopulta kaikki ainekset ja välineet kunnossa. Illalla sitten sekoittelin massan, laitoin mausteeksi kinuskikastiketta ja itse rouhimaani tummaa suklaata ja iskin rasiat pakastimeen. Hyvin ovat jäätyneet, varmaan vähän täytyy sulatella pakettia, jotta kaapiminen ja maistelu on helpompaa. En vielä tiedä, tuliko sörsselistä kelvollista, mutta haaveilen jo silti uusista mauista: suklaasta, salmiakista, lakritsista, vadelmasta, rocky roadista... Njami!
Näitä sitten tänään iltapäivän herkuiksi.
Olen käyttänyt lämpimät säät hyödyksi. Olen ottanut lähiympäristöä lenkkeillen haltuun ja kerännyt matkan varrelta vattuja. Nyt tuntuu olevan paras kausi menossa, vatut ovat punaisia ja makeita ja niitä on kiitettävät määrät. Niitä on kertynyt pakkaseen toistaiseksi neljä pussia. Lisäksi himottaisi mennä mustikkaan, ja eilen löysinkin hyvän apajan. Tällä viikolla voisi mennä sinne kyykkimään, varvut näyttivät koskemattomilta. En ole aiemmin harrastellut pahemmin marjanpoimintaa, mutta kuten eräs kaverini on sanonut, sehän on mitä parhainta terapiaa! Lisäksi on miellyttävää nähdä konkreettisia tuloksia, kun marjat kertyvät kipon pohjalle. Ja kun astiat ovat sopivan kokoisia (eli tarpeeksi pieniä), onnistumisen ja aikaan saamisen kokemuksia tuntee useammin.
Pakastimessa on tällä hetkellä muitakin herkkuja. En ole koskaan tehnyt itse jäätelöä, mutta löydettyäni tämän jäätelöreseptin sattumalta eräästä blogista päätin yrittää. Se kuulosti niin helpolta ja nannalta, että sain jopa aikaiseksi kokeilla. Tosin ensimmäinen yritys lauantai-iltana kosahti siihen, että olin liian väsynyt katsottuani Boxing nightin (Eva voitti jälleen!) enkä jaksanut enää alkaa vatkata kermaa (rankkaa puuhaa näillä nykyajan välineilläkin). Sunnuntaiaamuna meinasin sitten tarttua toimeen, mutta homma tyssäsi siihen, että molemmat avaamani kermapurkit olivat pilalla ja voittuneita. Siispä käytyäni iltapäivällä kaupassa palauttamassa ne ja ostettuani uutta tilalle minulla oli lopulta kaikki ainekset ja välineet kunnossa. Illalla sitten sekoittelin massan, laitoin mausteeksi kinuskikastiketta ja itse rouhimaani tummaa suklaata ja iskin rasiat pakastimeen. Hyvin ovat jäätyneet, varmaan vähän täytyy sulatella pakettia, jotta kaapiminen ja maistelu on helpompaa. En vielä tiedä, tuliko sörsselistä kelvollista, mutta haaveilen jo silti uusista mauista: suklaasta, salmiakista, lakritsista, vadelmasta, rocky roadista... Njami!
Näitä sitten tänään iltapäivän herkuiksi.
tiistai 4. elokuuta 2015
Än-yy-tee NYT!
Tästä lähtee irtiotto. Nimittäin kaiken irti ottaminen Tampereesta. Mansesta. Tammerforsista. Ransu-koeran kotikaupungista. Aika on rahaa, ja seuraavien kuukausien aikana aion hyödyntää mahdollisuudet, joita tämä city tarjoaa. Ensimmäisen ruksin vedin seinään viime sunnuntaina, kun kävin Herwoodin grillillä. Turkkilainen mies räätälöi purilaiset pakettiin, ja maistuihan se juustomättö hyvältä. Taivaalliselta suorastaan. Pitäisi harrastaa grilliruokaa useammin.
Siispä uusia grilliruokia ja seikkailuja kohti! Elämä on jännää.
Siispä uusia grilliruokia ja seikkailuja kohti! Elämä on jännää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)