Parahin ystäväni,

vaikka väsymys painaa jo silmiäni tältä illalta, minun on kerta kaikkiaan pakko kirjoittaa sinulle vielä tänään! En malta olla kertomatta, mitä kaikkea viime päiviini on sisältynyt. Toivon, että sinulla on kaikki hyvin ja olet yhtä terveenä kuin viimeksi tavatessamme. Ja toivottavasti sinäkin olet saanut nauttia näistä kauniista päivistä.

Kuten tiedät, intohimoinen toiveeni on kokea niin paljon kuin mahdollista tässä viehättävässä kaupungissa. Ja mikä viikonloppu tämä onkaan sen suhteen ollut. Perjantaina hyödynsin auringonpaisteisen päivän ja suuntasin keskustaan. Etsin itseni rautatieaseman tuntumaan ja sain jälleen kerran tehdä teon, joka oli pieni askel minulle, mutta ehkä suuri ihmiskunnan jollekin yksilölle. Luovuin 450 millilitrasta vertani. Oi, suosittelen sinua tekemään samoin! Sain jälleen kerran hellää hoitoa ja lisäksi palvelupisteen antimet luovuttajalle olivat mitä mainioimmat.

Kaakaosta ja Eskimo-jäätelöstä nautiskellessani tunsin itseni virkistyneeksi koettelemukseni jälkeen. Siksi päätin jatkaa seikkailuani, joka johti minun yhteen täkäläisistä sivistyksen kehdoista. Arvaatko, minne!? Voi ystäväni, Vapriikkiin! Oletko kuullut siitä? Jos et, suosittelen, että tutustut ja teet sinäkin joskus löytöretken sinne. Perjantai-iltapäivän kunniaksi sinne saattoi kulkija suunnistaa ilman korvausta, joten reissu jätti minut voiton puolelle, jos näin voi sanoa. Tutustuin iltapäivän aikana allosaurus Alloon, miljoonaan kenkäpariin, nostalgisiin Revontulen vaatteisiin ja postin historiaan. Voi, minulla olisi niin paljon tarinoita, mutta kerron niistä nyt lyhyesti, jotta meille jää jotain puhuttavaa seuraavaan tapaamiseemmekin. Postinäyttelyssä kirjoitin jollekin levottomalle sielulle muuten rohkaisevan kirjeen, vähän samaan tapaan kuin nyt kirjoitan sinulle. On tämä elämä ihmeellistä.

Muutaman kuvan haluan jakaa kanssasi. Katso, eikö ole ilmetty valtakunnan ykköskoira?! Itse Lennun näköispatsas. En tiennyt, että se on sijoitettu Vapriikkiin.

Tämä kuva on minulle pienoinen pettymys. Kohtasin metsiemme kuninkaan eräässä luolastossa, mutta voi pahus, hän juoksi karkuun, ja tämä on ainoa otos, jonka kerkesin saada. Toivon, että uskot kuitenkin tarinani kohtaamisestamme. Voi, mitä sarvikruunua hän kantoikaan, olisitpa sinäkin nähnyt!

Kivetkin olivat kiinnostavia, ja näistä tuli mieleeni se lapsuutemme tarina, jossa Nipsu heitti granaatin. Muistatko? Sehän on klassikko, varmasti muistat. En ehtinyt syventyä näihin kivetyksiin ajanpuutteen vuoksi kovin tarkasti, mutta ehkä voin viedä sinut joskus niiden äärelle ja voimme tehdä tarkemman tutkimusretken yhdessä. Se se vasta olisi hauskaa! Loppuviikonloppu on kulunut näillä kulmilla nopeasti, olen nauttinut auringonpaisteesta ja kerännyt jälleen talvivarastoja. Niitä alkaa olla jo kelpo annos, ja selänkin olen saanut puuhassa hieman kipeäksi. No, makoisia hetkiä odotellessa, olen varma, että uurastukseni palkitaan, kun saan nauttia herkuista sydäntalvella.

Minulla olisi vieläkin vaikka mitä kerrottavaa, mutta pahoin pelkään, että tältä illalta minun on pakko lopettaa. Toivon, ettet ole unohtanut minua ja että tiedät, että ajattelen sinua alati. Kuinka voisinkaan muuta.

Parhaista parhain ystäväsi ikävöiden, Mäyrä