Blockfest day 2: Sä huudat, koska Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen

Blockfestin toisen päivän huuruista aletaan täällä olla pikku hiljaa toivuttu, ja on siis korkea aika kirjoittaa siitä päiväkirjamerkintä. Illan kulku on tosin piirtynyt mieleeni tulikirjaimin, joten ei liene pelkoa siitä, että muistot pian haalistuisivat. Ja onneksi kuvamateriaaliakin tallentui kiitettävästi, vaikkei kamera kädessäkään viitsi aina heilua. Nykyajan suuri kysymys kun on, meneekö elämä ohi, jos sen elää puhelimen tai digikameran ruudun läpi? No, sitä mietin tuonnempana.

Viikon takainen lauantai käynnistyi osaltani ennen viittä Mikael Gabrielin vilkaisulla. En kauheasti tunne miekkosen tuotantoa, mutta hittibiisejähän siellä veivattiin ja Diandrasta ei voinut erehtyä. Alkuilta oli osaltani päämäärätöntä vaeltelua, joten katseltuani Miklua hetkisen stadionin puolella siirryin Lake Stagelle vilkaisemaan Kasmiria. Kuulin keikasta pari kolme viimeistä biisiä, ja tietenkin viimeinen oli Vadelmavenepakolainen. (Terkkuja teille, jotka tiedätte, mihin se konnotoi. <3) Tässä vaiheessa puoli kuuden aikoihin kävin myös vilkaisemassa sivulavan esiintyjää, jonka nimeä en valitettavasti tiedä, eikä sitä enää Festien sivuilta löydy. Jos joku tietää, voi kertoa. Ihan hilpeä meininki siellä kyllä oli, sello lavalla oli loi miltei ylhäisen vaikutelman.

Klo 18.15 alkoi ensimmäinen biletysosuus, kun ELA sinkosi lavalle. Hymy oli yhtä herkässä kuin aina ennenkin ja meininki sen mukaista. Yllätysvieraita nähtiin Elankin seurana, mm. Samuli Edelmann vieraili ja vetäisi Peggyn. Takanani keikalla olleet tytöt epäilivät, että heidän äitinsä lienee kateellinen, kun he näkivät itse The Samulin Blockissa. Ela arvatenkin kuuli tämän, ja tässä kuvassa Ela valtaakin lavan Samulilta takaisin.

Vieraat eivät jääneet tähän! Seuraava kuva on omistettu ilman sen kummempia löpinöitä Robin-faneille. Olkaa Vahvoja! <3 Kurkottakaa kuuseen, niin hekin tekevät.

Loppuviikon kunniaksi lavalla vilahtivat vielä Uniikki, Tasis ja Spekti. Lämppäkeikaksi Elan setti oli oikein mukava, vaikken ole paljon kuunnellutkaan uusinta Iso kuva -albumia. Pidän enemmän Elan omista biiseistä Vain elämää -kipaleiden sijaan varsinkin keikoilla, ja tämä ilta oli paljolti Elaa itseään, jes jes! Uudesta tuotannosta haluan suositella yhtä biisiä niille, jotka ehkä kärsivät jonkinasteisesta syysmasennuksesta tai pelkäävät sitä. Käykää tuulettumassa ja muistakaa, että teillä on tilanne hallussa! Se on ollut alusta asti niin! Ja vaikkei rusetteja saisi solmittua, niin solmut ainakin aukeaa. Se on jo alku.

H-hetkeen oli vielä tunteja aikaa, mutta siinä välissä oli hyvin aikaa käydä pissillä, täyttää vesipulloa, ostaa hieman lakua (olin uneksinut niistä niin monta vuotta, että lopulta ostin, namia olivat!), keskustella yllätyksellisesti tavatun tutun kanssa suomi-rapin tieteellisestä kehityksestä sekä tankata yksi suklaavaniljapehmis. Näiden voimalla kävin vilkaisemassa vielä Paperi T:tä, jolla oli varsin intensiivinen tunnelma keikallaan, tykkäsin! Sitten suuntasin kuitenkin stadionin puolelle ja T.I.:n keikan loppupuolelle, jotta olin asemissa hyvissä ajoin. Odottavan aika on pitkä, mutta onneksi sekuntien laskeminen oli tehty helpoksi laskurin avulla.

Kello 22.00 odotus päättyi ja sokka pääsi irti, kuten vanhoina hyvinä aikoina. Tän paskan kuningas palasi lavoille ja huuto alkoi. Tunti ja 20 minuuttia kuluivat hurmoksessa, ja meininki oli taattua Chekkosta. Pari uutta biisiä, jo julkaistu Sä huudat sekä upouusi Chekkonen kuultiin vanhojen joukossa. Herrasmiesliiga oli messissä, ja vierailijoina olivat Ela, Diandra, Kasmir (joka vuodatti Sami Saaren puolesta onnen kyyneleitä) ja Sanni. Miltei kaikki siis jo illan vanhoja tuttuja.

Se on LIIGA!

Anna mun olla syypää sun hymyyn!

Keikkaa on vaikea tiivistää nokkelasti, mutta tämä kuva puhukoon puolestaan. Näyttävistä sisääntuloista, ilotulituksista ja Cheekin pienistä sanasekoiluista voisi kirjoitella ikuisuuden, mutta taidan nyt jättää tähän. Alpha Omegaa odotellessa, kohta voi muuten sanoa, että levy ilmestyy jo ensi kuussa! Jihuu!

Viikonloppu tarjosi siis lippurahoille toivotun vastineen, ja keikan jälkeisessä hurmoksessa oli helppo valua täpötäydeltä stadionilta katatonisessa tilassa tulpat korvilla takaisin ulkomaailmaan. Siellä katatoniaa oli tiedossa lisää, kun kotimatka kesti noin kolme tuntia. Muutama bussi ajoi ohi, ja lopulta sekin, jonka kyytiin pääsin, otti vain yhdeltä pysäkiltä porukkaa kyytiin sen minkä mahtui. Kaupunki oli aivan tukossa, ja teille, jotka suunnittelevat ensi vuonna festarireissua suosittelen lämpimästi, että majoitutte jossain keskustassa, mikäli mahdollista. Julkisiin ei voi luottaa. Onneksi selvisin bussimatkasta hereillä, ja lopulta pääsin omaan sänkyyn. Ja olihan se kaikki lopulta sen arvoista.

Blockfest day 1: Homma etenee

Tampere jäisi vajavaiseksi kokemukseksi, jos siihen ei sisältyisi Blockfestia. Sinne siis! Eilinen aloitti kahden päivän urakan, mutta perjantai vaati veronsa ja menin mestoille vasta iltasella. Huolimatta hillittömistä ihmismassoista alueelle pääsi luikahtamaan varsin nopeasti, ja matkalla sijoitin jopa kestokorvatulppiin. Huolehtikaa ihmiset kuulostanne! Jos ei muu, niin korvan juuressa kiljuvat fanit tuhoavat kuulon, siitä tuli taas muistutuksia.

Aluella löysin kaverin seurueineen ja he pyysivät liittymään seuraan. Heidän suuntanaan oli JVG:n keikka klo 20, joten minäkin menin sinne. JVG oli taattua laatua, tissejä ja räjähdyksiä. Tai pikemminkin pyllyjä ja pyroja, mutta sitä samaa kamaa eri nimillä kuitenkin. Ilta oli kyllä taas niin hieno ja aurinkoinen, että kesäfiilistä ei jäänyt puuttumaan.

Keikan jälkeen hengailimme ja odottelimme WIZIÄ! Suurta WIZIÄ. Josta en tiennyt mitään enkä yhtäkään biisiä, luullakseni. WIZ aloitti kymmenen aikoihin ja poltteli pilveä ja sukelteli yleisöön. Perussettiä siis.

Perjantain kierros jäi vielä lyhyeksi tunnusteluksi, mutta uni oli tarpeelista. Etenkin kun keskusta oli täynnä jengiä puolen yön jälkeen ja bussia sai odottaa melkein tunnin, kun osa oli liian täysiä ottaaksen enää kyytiin ja vielä kiitettävästi muutenkin myöhässä. Mutta lopulta sopiva bussi löytyi, ja siellä oli maailman söpöin rotikanpentu, joka veteli lunkisti hirsiä eikä välittänyt ihmismassoista vähääkään. Matka meni nopeasti sitä tuijotellessa. <3

The päivä Festeillä on kyllä tänään, kun Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen tulee bäkkiin! En miltei usko sitä todeksi. Tiedossa on pitkä ja rankka päivä, mutta ei enää kuin reilu 10 tuntia ja odotus palkitaan. Jihuu! Miltei voisi vuodattaa onnen kyyneleitä takinkaulukseen.

Parahin ystäväni,

vaikka väsymys painaa jo silmiäni tältä illalta, minun on kerta kaikkiaan pakko kirjoittaa sinulle vielä tänään! En malta olla kertomatta, mitä kaikkea viime päiviini on sisältynyt. Toivon, että sinulla on kaikki hyvin ja olet yhtä terveenä kuin viimeksi tavatessamme. Ja toivottavasti sinäkin olet saanut nauttia näistä kauniista päivistä.

Kuten tiedät, intohimoinen toiveeni on kokea niin paljon kuin mahdollista tässä viehättävässä kaupungissa. Ja mikä viikonloppu tämä onkaan sen suhteen ollut. Perjantaina hyödynsin auringonpaisteisen päivän ja suuntasin keskustaan. Etsin itseni rautatieaseman tuntumaan ja sain jälleen kerran tehdä teon, joka oli pieni askel minulle, mutta ehkä suuri ihmiskunnan jollekin yksilölle. Luovuin 450 millilitrasta vertani. Oi, suosittelen sinua tekemään samoin! Sain jälleen kerran hellää hoitoa ja lisäksi palvelupisteen antimet luovuttajalle olivat mitä mainioimmat.

Kaakaosta ja Eskimo-jäätelöstä nautiskellessani tunsin itseni virkistyneeksi koettelemukseni jälkeen. Siksi päätin jatkaa seikkailuani, joka johti minun yhteen täkäläisistä sivistyksen kehdoista. Arvaatko, minne!? Voi ystäväni, Vapriikkiin! Oletko kuullut siitä? Jos et, suosittelen, että tutustut ja teet sinäkin joskus löytöretken sinne. Perjantai-iltapäivän kunniaksi sinne saattoi kulkija suunnistaa ilman korvausta, joten reissu jätti minut voiton puolelle, jos näin voi sanoa. Tutustuin iltapäivän aikana allosaurus Alloon, miljoonaan kenkäpariin, nostalgisiin Revontulen vaatteisiin ja postin historiaan. Voi, minulla olisi niin paljon tarinoita, mutta kerron niistä nyt lyhyesti, jotta meille jää jotain puhuttavaa seuraavaan tapaamiseemmekin. Postinäyttelyssä kirjoitin jollekin levottomalle sielulle muuten rohkaisevan kirjeen, vähän samaan tapaan kuin nyt kirjoitan sinulle. On tämä elämä ihmeellistä.

Muutaman kuvan haluan jakaa kanssasi. Katso, eikö ole ilmetty valtakunnan ykköskoira?! Itse Lennun näköispatsas. En tiennyt, että se on sijoitettu Vapriikkiin.

Tämä kuva on minulle pienoinen pettymys. Kohtasin metsiemme kuninkaan eräässä luolastossa, mutta voi pahus, hän juoksi karkuun, ja tämä on ainoa otos, jonka kerkesin saada. Toivon, että uskot kuitenkin tarinani kohtaamisestamme. Voi, mitä sarvikruunua hän kantoikaan, olisitpa sinäkin nähnyt!

Kivetkin olivat kiinnostavia, ja näistä tuli mieleeni se lapsuutemme tarina, jossa Nipsu heitti granaatin. Muistatko? Sehän on klassikko, varmasti muistat. En ehtinyt syventyä näihin kivetyksiin ajanpuutteen vuoksi kovin tarkasti, mutta ehkä voin viedä sinut joskus niiden äärelle ja voimme tehdä tarkemman tutkimusretken yhdessä. Se se vasta olisi hauskaa! Loppuviikonloppu on kulunut näillä kulmilla nopeasti, olen nauttinut auringonpaisteesta ja kerännyt jälleen talvivarastoja. Niitä alkaa olla jo kelpo annos, ja selänkin olen saanut puuhassa hieman kipeäksi. No, makoisia hetkiä odotellessa, olen varma, että uurastukseni palkitaan, kun saan nauttia herkuista sydäntalvella.

Minulla olisi vieläkin vaikka mitä kerrottavaa, mutta pahoin pelkään, että tältä illalta minun on pakko lopettaa. Toivon, ettet ole unohtanut minua ja että tiedät, että ajattelen sinua alati. Kuinka voisinkaan muuta.

Parhaista parhain ystäväsi ikävöiden, Mäyrä

35 vuotta Tampereella

Eilen illalla tein tiettävästi hyvin tamperelaisen teon. Kaverini kutsui minut syömään ja suostuin. Iltasella puoli yhdeksän aikaan lähdimmekin kolmen hengen porukalla keskustaan, joka tuntui ulkomaiselta eurooppalaiselta metropolilta (pitäisikö oikeasti käydä enemmän ulkona). Tosin kielivalikoimiimme kuuluivat illan aikana suomi, ruotsi ja englanti, joten ehkä kansainvälinen illuusio syntyi siitä. Joka tapauksessa minulla oli hyvät oppaat, jotka johdattivat minut Tampereen pitsataivaaseen, Napoliin. Olin kuullut paikasta aikaisemmin, mutta en ollut käynyt siellä vielä. Torstai-iltanakin siellä oli varsin täyttä, joten kauppa käy ilmeisesti hyvin. Lista oli liian laaja otettavaksi ensimmäisellä kerralla haltuun, joten otin intuitiivisesti yhden Napsun erikoispitsoista, joka sisälsi parmankinkkua, vuohenjuustoa ja pestoa. Ja olihan se aika herkkua. Njami! Höysteeksi sai itse ripotella valkosipulia, ja yöllä ei ollutkaan vaivaa vampyyreista. Sen sijaan kielisekamelska aiheutti sen, että näin uniakin ruotsiksi. Jätte bra! Ilta oli siis kaikin puolin onnistunut, kielikylpyä ja maistuvaista herkkupitsaa.

Koska tämä blogi on toistaiseksi ollut hälyttävän ruokapainotteinen, lisättäköön vielä kiellon päälle, että tekemäni jäätelö onnistui loistavasti ja on herkkua! Toinen litra on vielä pakastimessa odottamassa mussuttajaa. Voin suositella!

Pakasteita palelee

Kesä helottaa parhaimmillaan ja lämpötilat hipovat hellelukemia. Viikonloppuna teki jopa mieli mennä uimaan! Mutta en mennyt. Alkavasta viikostakin on luvattu kyllä tulevan lämmin, jaksaisikohan sitä vielä joku päivä käydä kastautumassa järvessä? Kesän uimasaldoksi on toistaiseksi jäänyt yksi kerta (tai kaksi pulahdusta) saunasta järveen. Vesi oli tuolloin n. 16-asteista ja ilma ehkä 13, joten lämmintähän se oli, keskellä heinäkuuta.

Olen käyttänyt lämpimät säät hyödyksi. Olen ottanut lähiympäristöä lenkkeillen haltuun ja kerännyt matkan varrelta vattuja. Nyt tuntuu olevan paras kausi menossa, vatut ovat punaisia ja makeita ja niitä on kiitettävät määrät. Niitä on kertynyt pakkaseen toistaiseksi neljä pussia. Lisäksi himottaisi mennä mustikkaan, ja eilen löysinkin hyvän apajan. Tällä viikolla voisi mennä sinne kyykkimään, varvut näyttivät koskemattomilta. En ole aiemmin harrastellut pahemmin marjanpoimintaa, mutta kuten eräs kaverini on sanonut, sehän on mitä parhainta terapiaa! Lisäksi on miellyttävää nähdä konkreettisia tuloksia, kun marjat kertyvät kipon pohjalle. Ja kun astiat ovat sopivan kokoisia (eli tarpeeksi pieniä), onnistumisen ja aikaan saamisen kokemuksia tuntee useammin.

Pakastimessa on tällä hetkellä muitakin herkkuja. En ole koskaan tehnyt itse jäätelöä, mutta löydettyäni tämän jäätelöreseptin sattumalta eräästä blogista päätin yrittää. Se kuulosti niin helpolta ja nannalta, että sain jopa aikaiseksi kokeilla. Tosin ensimmäinen yritys lauantai-iltana kosahti siihen, että olin liian väsynyt katsottuani Boxing nightin (Eva voitti jälleen!) enkä jaksanut enää alkaa vatkata kermaa (rankkaa puuhaa näillä nykyajan välineilläkin). Sunnuntaiaamuna meinasin sitten tarttua toimeen, mutta homma tyssäsi siihen, että molemmat avaamani kermapurkit olivat pilalla ja voittuneita. Siispä käytyäni iltapäivällä kaupassa palauttamassa ne ja ostettuani uutta tilalle minulla oli lopulta kaikki ainekset ja välineet kunnossa. Illalla sitten sekoittelin massan, laitoin mausteeksi kinuskikastiketta ja itse rouhimaani tummaa suklaata ja iskin rasiat pakastimeen. Hyvin ovat jäätyneet, varmaan vähän täytyy sulatella pakettia, jotta kaapiminen ja maistelu on helpompaa. En vielä tiedä, tuliko sörsselistä kelvollista, mutta haaveilen jo silti uusista mauista: suklaasta, salmiakista, lakritsista, vadelmasta, rocky roadista... Njami!

Näitä sitten tänään iltapäivän herkuiksi.

Än-yy-tee NYT!

Tästä lähtee irtiotto. Nimittäin kaiken irti ottaminen Tampereesta. Mansesta. Tammerforsista. Ransu-koeran kotikaupungista. Aika on rahaa, ja seuraavien kuukausien aikana aion hyödyntää mahdollisuudet, joita tämä city tarjoaa. Ensimmäisen ruksin vedin seinään viime sunnuntaina, kun kävin Herwoodin grillillä. Turkkilainen mies räätälöi purilaiset pakettiin, ja maistuihan se juustomättö hyvältä. Taivaalliselta suorastaan. Pitäisi harrastaa grilliruokaa useammin.

Siispä uusia grilliruokia ja seikkailuja kohti! Elämä on jännää.